tissit

Mainitsin jossain aikaisemamassa postauksessani, että olen käynty rintojenpienennysleikkauksessa. Tunnen monta naista, jotka haluaisivat samaan operaatioon ja he ovatkin kyselleet minulta kaikenlaista. Lupasin kirjoittaa aiheesta jossain vaiheessa tänne ja nyt saan sen vihdoin aikaiseksi.

Lähdetään vaikka siitä, että vihasin rintojani ihan alusta asti. Ne kasvoivat liian nopeasti ja liian isoiksi. Vaikka ne olivat ihan kohtuukokoiset vielä teininä ja sen ikäisenähän on itsetunnolle tärkeää että kasvua tapahtuu, silti tilanne meni liiallisuuksiin. Ne eivät lakanneet kasvamasta. Minua tuijotettiin kasvojen sijasta muutamakymmen senttiä alemmas. Murehdin, etten varmaan koskaan löydä miestä, jonka edessä kehtaan olla alasti. Inhosin jo etukäteen joitain tilanteita: tyttöjen saunoja, uimahalliin menoa, vaatteiden vaihtamista yhteisessä pukuhuoneessa jne.

Sain kuulla lollo-tai hinkki-kommentteja jopa yllättävän läheltä. (En voi tänä päivänänäkään sietää noita sanoja edes niin, että ne lausutaan toiselle.) Äiti yritti rohkaista. Lukuisia kommentteja sai kuulla ihan tuntemattomiltakin, jopa ruokakaupassa keskellä kirkasta päivää. Minkälainen sellainen aikuinen ihminen on, joka niin kehtaa tehdä? Kun olin opiskeluaikana McDonald´sissa töissä, eräs kaveriporukka hihitti ensin ryhmässä ja sen jälkeen yksi tuli kysymään, myynkö ternimaitoa. Ymmärrän vielä teinien keskenkasvuiset kommentit, mutta että aikuiset ihmiset – sekä naiset, että miehet! Siinä on kyllä kasvatuksessa mennyt jotain pieleen. (Ja erotan kyllä ihailevat ja ilkkuvan kommentit toisistaan.) Välillä tuntui, että tissini ovat kaikkin omaisuutta.

Olin hyvässä kunnossa ja muuten normaalivartaloinen, mikä korosti entisestään noita ulokkeita.
Tietynlaisten vaatteiden ostamista ei voinut edes harkita: kun vaikkapa paitapusero oli ylhäältä sopiva, vyötäröstä ja hartioista ihan teltta. Hihattomat paidat näyttivät härskeiltä kun ylävartaloni oli pelkkää tissiä. Rintaliivejä en voinut ikimaailmassa ostaa tavallisista kaupoista, koska tarjonta on tämä: kun kuppikoko on sopiva, ympärysmitta on 90-100 cm.

Vaikka jotkut kommentit saattoivat johtua kateudesta, ne sattuivat silti, koska harva kuitenkaan sanoi mitään oikeasti kaunista. Sain toki osakseni joskus myös ihailevia lauseita, mutta kun viha omia rintoja kohtaan on jo niin syvällä, ne lauseet eivät tunnu missään. Se on sama kuin laittaisi päälle vaatten, jota muut kehuvat, mutta itse haluat vaihtaa mahdollisimman äkkiä toiseen asuun.

Harrastin liikuntaa kahdet urheiluliivit päällekkäin, mikä sekään ei oikein auttanut. Minulla oli lopulta myös isorintaisille tavallisia selkäkipuja, mutta ihme kyllä, vähemmän hartiasärkyä. Haaveilin rintojen piennennyksestä yhtä paljon kuin lapsena pitkistä hiuksista. Näin siitä unia ja petyin aina kun heräsin.

Yhdessä vaiheessa sain tarpeekseni. Olin kuullut, että kunnallista kautta voisi päästä leikkaukseen, jos sille on hyvät perusteet. Hetkeäkään epäröimättä marssin sitten terveyskeskukseen oman lääkärin puheille. Nainen oli hyvin ymmärtäväinen ja laittoi lähetteen läheiseen sairaalaan, jossa käy joka viikko vieraileva plastiikkakirurgi. Kaikki riippuisi siitä, mitä tämä kirurgi päättää. Pääsin vastaanotolle yllättävän nopeasti. Ystävällinen mieslääkäri (jonka nimi oli muuten kaikenlisäksi Rintamäki) kyseli kaikenlaista ja korostin vuolaasti fyysisiä haittoja, koska pelkkien henkisten tuskien vuoksi leikkausta ei kunnallisessa tehdä.

Tuntui hullulta kun hän mittaili viivottimen kanssa ylävartaloani naama samanlaisella peruslukemalla kuin että edessä olisi tutkittavana vaikka jalka. Hänen ammattitaitoinen ote ja katse saivat minut hieman rentoutumaan, vaikka inhottavaahan se on vieraan ihmisen edessä olla tissit paljaana rotkottaen kuin sovan tyynyt. Hetken kyseltyään ja mittailtuaan lääkäri ilmoitti, ettei tässä hänen mielestään mitään esteitä ole ja sanoi pyytävänsä hyväksynnän vielä ylikääkäriltä. Diagnoosi oli rintakudoksen liikakasvu, mikä selittää myös sen, etteivät rintani pienentyneet silloinkaan kun laiduin. Sitten jäin odottelemaan kutsua leikkaukseen.

Vajaan vuoden päästä (2005) kutsu vihdoin saapui ja se tuli noin viikon varoitusajalla. Minua ei jännittänyt yhtään, vaikka tiesin että kyseessä on iso operaatio. Olin valmistumassa koulusta seuraavalla viikolla, mutta koulun juhlien väliin jääminen ei paljon haitannut.

Menin sairaalaan leikkausta edeltävänä iltana. Siellä lääkäri mittaili uudestaan, teki katkoviivoja paksulla tussilla ja kysyi kuinka paljon haluan että otetaan. Vastasin, että ota niin paljon kuin tohdit (koska on tietty grammamäärä, mitä ydellä kertaa on terveellistä poistaa). Illalla lueskelin aikani kuluksi vanhoja potilaskansioitani ja olin ihan rennolla mielellä.

Leikkaussalissa oli ystävällistä porukkaa. Heitin esilääkityksissäni vitsiä ja toivotin kaikille hyvää yötä. Viimeinen muistikuva on kun ympärillä hirnuttiin ja sitten vaivuin ihanaan uneen. Heräsin siihen kun nimeäni huhuiltiin. Oksetti. Olin niin tokkurassa, etten pystynyt pitämään silmiäni auki vielä pitkään aikaan. En ollut koskaan ollut aikaisemmin niin pitkässä nukutuksessa, josta nouseminen vie enemmän aikaa. Sydämentahdistimeni vuoksi leikkaus ei ollut pelkkä rutiinitoimenpide, mutta kaikki meni silti ongelmitta. Olo tuntui aivan halvaantuneelta: kuulin kaiken mitä ympärillä tapahtui, mutten pystynyt reagoimaan mitenkään. Mies ja vanhempani olivat minua katsomassa ja he juttelivat siinä keskenään. Muistan kuulleeni horroksen läpi kun joku heistä sanoi "nyt huomaa, että se nukkuu", vaikka olin täysin tajuissani. Teki mieli tokaista kuulevani kyllä kaiken, mutten pystynyt.

Sitten muistin syyn miksi olen siellä ja kokeilin rintamustani. Hymyilin niin paljon kuin horteisessa tilassa pystyin: tavaraa on selvästi lähtenyt!

Olen nukutusten jälkeen yleensä huonovointinen, enkä meinaa saada vatsaani toimimaan. Ensimmäisenä päivänä enimmäkseen oksentelin ja yritin käydä toistuvasti pissalla. Sain voimakkaita kipulääkkeitä ja minua kohdeltiin ihanasti. Heikossa tilassa ihminen joutuu unohtamaan arvokkuutensa ja olla toisten armoilla. Silloin myöskin jää helposti mieleen hoitajilta ja lääkäreiltä saatu kohtelu.

Pääsin kotiin muistaakseni jo seuraavana päivänä, lääkärintarkastuksen jälkeen. Hän kysyi heti hymyssä suin, miltä tuntuu. Sanoin että känniseltä, mutta mahtavalta ja kiittelin vuolaasti. Hän ilmoitti, että toisesta rinnastani oli poistettu kilo ja toisesta hieman vajaa kilo rintakudosta. Kuulostaa aika hurjalta, mutta enemmänkin olisi voinut minun puolesta ottaa. Hän oli huomioinutn imetyskyvyn säilyttämisen, kuten nuorille potilaille yleensä tehdään.

Sain määräyksen käyttää rintaliivejä yötä päivää ensimmäiset viikot, mikä tuntui ahdistavalta ajatukselta. Kotona oli heti aivan pakko sovittaa paria paitaa, vaikka olo oli heikko ja sattui. Hymyilin onnellisena, koska ne istuivat nyt täydellisesti. Linnottauduin viikoksi olohuoneen lattialle patjan kanssa ja katselin ohjelmia. Mies nukkui yöt kanssani ja oli kivaa olla "retkellä". Mies halusi välttämättä hoitaa haavojani, katsoin niitä itse vasta muutaman päivän päästä leikkauksesta. Näytin siinä vaiheessa lähinnä kokoon kursitulta paistokinkulta, mutta jo siitä näki, että hyvältä tulee näyttämään.

Aluksi en saanut nostaa mitään kolmea kiloa painavampaa ja kesti pitkään, ennen kuin pystyin nukkumaan muuten kuin selälläni. Kivut tuntuivat oikeastaan vain mahtavilta, koska hintana oli haaveen toteutuminen.

Sairauslomaa tuli 5 viikkoa, mutta palasin töihin jo noin kolmen viikon jälkeen. Rintojenpienennyksen jälkeen kestää puolisen vuotta, ennen kuin turvotus on laskenyt täysin ja rinnat ovat lopullisessa kuosissaan. Operaatiossahan rinta leikataan käytännössä kolmeen osaan ja arvet ovat sen mukaiset. Minulta ne ovat kuitenkin häipyneet aika hyvin, joten kukaan ei juurikaan kiinnitä niihin huomiota.

Yllättävän harva huomasi minun käyneen leikkauksessa, mutta oma itsetuntoni nousi mielettömän paljon. Jotkut miespuoliset ystäväni vastustelivat leikkausta viimeiseen asti, mutta oma mieheni tuki ja kannusti minua (vaikka piti kuulemma niistä edellisistäkin tosi paljon). En toitota leikkauksestani, mutten myöskään peittele sitä, jos joku haluaa asiasta enemmän tietää.

Vaikka naisen rinnat muuttuvat tällaisenkin leikkauksen jälkeen läpi elämän, olen todella onnellinen ainutkertaisesta mahdollisuudesta. Silti vieläkään en ole rintavarustukseni kanssa täysin sinut, vaikka tilanne on sata kertaa parempi. Luulen kuitenkin, että niin syvä ja pitkään kestänyt inho omia rintoja kohtaan oli omiaan vaikuttamaan myös imetysvaikeuksiini. Minusta oli vastenmielistä ajatella, että rintani olivat taas "yleistä riistaa" (enkä suinkaan tarkoita tällä vauvaa) ja että niihin kiinnitettiin jatkuvaa huomiota kun yritettiin saada lasta syömään. Tietenkin ihmiset kiinnittivät huomiota niihin vain auttaakseen, mutta se nosti pintaan vanhat muistot.

No yhtä kaikki, tilanne on nyt oikein hyvä. Enkä muuten kuule enää mauttomia kommentteja!