hei hei, rakas mummi

"Kyl ruoka on sit hyvää." tokaisit Tiutisen talon keittiössä maittavien voileipien kanssa, kun muut olivat jo ajat sitten liuenneet iltapalapöydästä telkkarin ääreen. Aloimme hokea sitä vuorotellen ja nauroimme. Meillä ei ollut kiire, sinulla ja minulla. Muistan tosi hyvin keittiön tuoksun, kun leikkasit Reittisen sekaleivästä siivuja ja otit jääkaapista esiin "sualamakkaran" ja siinä tietyssä kuvussa olevan juuston. Seurassasi oli aina luontevaa ja juttu luisti. Välillä olimme vain miellyttävässä hiljaisuudessa. Puuhastelit koko ajan jotain. Et ollut paikallaan istuvaa tyyppiä – paitsi silloin, kun katsoit jotakin lempiohjelmaasi käsityön lomassa, nautit iltapäiväkahveista tai ruoasta. Olit suvussamme kuuluisa siitä, että ruokia pois laittaessasi kaapaisit kastikkeen loput suuhusi isolla kauhalla niin että itseäsikin nauratti.

Olit mummi, joka laittoi meille rajat lempeän jämäkästi ja sanoit asioita suoraan. Et kehitellyt erikseen ohjelmaa, vaan pidit meidät luontevasti mukana askareissa tai annoit keksiä itse tekemistä. Olemuksesi tuntui aina niin mukavan kotoisalta ja turvalliselta. Kesäisin kävimme sinun ja Muhan kanssa veneretkillä saaristossa ja Kotkan torilla, kyläilimme välillä sukulaisten luona ja sitten vain oleilimme kotosalla.

Kävimme kahdestaan pesemässä mattoja: latasimme pienen keltaisen Jollan täyteen ja soudimme läheiselle mattolaiturille. Kehuit pesutaitojani hyviksi ja sain siitä lisäpuhtia. 

Olit paikalla kun opin uimaan Santaniemessä.

Vielä tänäkin päivänä mansikan maku ja helteisenä päivänä nenään kantautuva kahvin tuoksu tuovat mieleeni sinut. Kuulen edelleen korvissani pientä vinoilua siitä, miten en mielestäsi "ymmärrä hyvän päälle" kun en ole niin kovasti makeiden leivosten ja piirakoiden perään. 

Syksyisin kävimme joskus marjassa ja sienessä. Talvisin hiihdimme jäällä ja pysähdyimme syömään eväitä auringonpaisteessa. Eräänä uutena vuotena katselimme yläkerran ikkunassa Haminan yllä näkyviä ilotulituksia ja kävimme rannassa sytyttämässä muutaman tähtisadetikun. Tulit aina antamaan hyvänyön suukon ihanalta yövoiteelta tuoksuen ja teit minusta toukan toppaamalla peiton reunat vartaloni alle. 

Työskentelit Punaisen Ristin kautta sairaalan kanttiinissa. Toisinaan pääsin sinne mukaan ja sain auttaa inventaarion tekemisessä. Todellisuudessa minusta ei varmasti ollut yhtään apua, koska keskityin taivastelemaan mahtavaa karkkimäärää ja ihmettelemään, että miten niin myyjä ei saa syödä sieltä ilmaiseksi mitä huvittaa. Kun sairaalan henkilökuntaa tuli ostoksille, seurasin työskentelyäsi. Olit kaikille niin lempeä. 

Rakastin kuunnella kun muistelit vanhoja. Katselin kuvia ja kyselin. Ihailin sinun ja Muhan matkakuvia ja ihmettelin kerta toisensa jälkeen valokuvaa, jossa olette tapaamassa Ruotsin kuningasparia. Vielä pari vuotta sitten oli hauska kysellä ensimmäisistä treffeistänne. Se muisto hymyilytti teitä molempia, sillä elokuvan jälkeen "se odotti että pussaan, mutta en vielä pussannutkaan" Muha kertoi.

Toisinaan me lapsenlapset saimme kaivella komeroasi, sonnustautua vähemmälle käytölle jääneisiin vaatteisiisi ja leikkiä Hienoa Rouvaa. Olit aina tyylikäs, joten kaappisi oli pienelle tytölle oikea aarreaitta. Kävin usein salaa ihastelemassa makuuhuoneen lipaston päällä olevaa korurasiaasi.

Katselin, miten ehostauduit rullaamalla tottuneesti papiliotteja hiuksiisi ja harjasit ripsiisi kakkumaskaraa rappusten alla olevassa vessassa, jonka ovessa luki "ovi jota etsit". Tuoksuit aina hyvältä ja raikkaalta. Kokeilin salaa myös kynsilakkojasi vain siksi, jotta pääsisin käyttämään vessasta löytämääni kynsilakanpoistoainetta: sormi kastettiin purkissa olevaan sieneen ja hetken päästä lakka olikin jo poissa. Kun nuo sienet taas joitakin vuosia sitten yleistyivät kaupoissa, tulit heti mieleeni.

Kun muutimme pääkaupunkiseudulle, näimme harvemmin kuin yleensä, mutta jatkoin yhteydenpitoa puhelimen, korttien, kirjeiden ja kuvien välityksellä. Rakastit lukemista, joten lähettelin sinulle välillä kirjoja, joista arvelin sinun pitävän. Sitten huomasimme molemmat olevamme Virpi Hämeen-Anttila -faneja ja keskustelimme hänen tuotannostaan ihan viimeiseen asti. Tykästyit jossain vaiheessa myös Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoihin ja odotin aina pääseväni kertomaan sinulle, milloin seuraava osa ilmestyy.

Tunnen edelleen muksaukset, joita saatoit kumauttaa käsivarteeni hymyn kera. Sinulla oli hyvä huumori. Jopa viimeisinä, hieman vaisumpina vuosinasi sarkasmi nosti edelleen päätään aina ajoittain ja iloitsin, kun sait jostain oikein hyvät, vedet silmiin nostattavat naurut. 

Rakastit lapsia, kukkia ja luontoa, hyvää ruokaa, musiikkia ja merta, jonka äärellä tunsit voivasi hengittää paremmin. Ajattelit aina muiden parasta.

Olemme onnekkaita, että meillä oli sinut niin pitkään. Ajattelin, että siinähän sinä aina olet, peruskalliona. Jossain vaiheessa eteen tuli hetki, jolloin ajan kulku oli hyväksyttävä. Kun muutimme takaisin Korialle, näimme taas vähän useammin. Ajattelin kerran sinua halatessa, että vaikka moni asia on muuttunut, tämä tietty otteesi pysyy. Ja se, että tykkäsimme edelleen puhua puhelimessa lasten kasvatuksesta, kirjasta, jonka molemmat olemme lukeneet, kukasta joka juuri nyt kukkii pöydälläsi mahtavasti, arkikuulumisista ja siitä, miten ihanaa on pitää paikat siistinä ja tuulettaa koti raikkaaksi. Olimme niin monesta asiasta samaa mieltä, me kaksi kaurista. Äiti sanoo joskus, että jotkut käsieni otteet ovat kuin sinulla ja minusta se on ihanasti sanottu. 

Ehdit nähdä pitkälle tätä kaunista kesää ja sitten se otti sinut syliinsä ja lähetti matkaan. 

Nyt opettelen ymmärtämään, ettei sinua enää ole. Välillä ajattelen jotain juttua, jonka haluan kertoa sinulle tai että olisiko tuo pusero sellainen, josta nyt pitäisit – ja sitten taas muistan. Olen katsellut kuvakappauksena talteen ottamaani puhelutietoa viimeiseksi jääneestä keskustelustamme. Se kesti neljä minuuttia ja voin edelleen kuulla korvissani vahvalla kotkalaismurteella lausutun "kerro Villelle ja Mannalle terveisiä." 

Huomenna sanomme sinulle haikeat hyvästit. 

Ikävöin sinua jo hirvittävästi, mutta ajattelen, että kuulemme toisemme edelleen.

Kiitos ihanista yhteisistä vuosista, rakas Mummi.

Lepää rauhassa.

♡

Daisy Tellervo 

1931–2018

Mummi ja minä 80-luvulla.




Mattopyykillä Tiutisessa 90-luvun taitteessa.

Äitin synttäreillä 2001.

Mummi ja lapsenlapsenlapsi Manna.

Kevätpäivää viettämässä 2017.

Meren ihailua Santalahdessa kesällä 2018.

tekemistä tekemisen ilosta?

Mun mielestä koulussa ei saisi antaa numeroa taide- tai liikuntapainotteisissa aineissa. Esimerkiksi laulukokeet ovat epäreiluja. Joillakuilla ei yksinkertaisesti ole sävelkorvaa ja hoilaaminen menee auttamattomasti nuotin vierestä, vaikka kuinka treenaisi. Toiset eivät myöskään ole kovin liikunnallisia, vaikka sitä haluaisivatkin. Toki liikuntaa tai taidetta voi harrastaa, mutta se on eri asia kuin olla arvioitavana lahjoistaan. Näistä arvioinneista voi tulla ihan turhia kammoja, jotka sitten voivat vaikuttaa myöhemmälläkin iällä yllättävän paljon. Saattaa myös olla, että myöhemmin heräävästä kiinnotuksesta huolimatta ajatus aloittamisesta tuntuu liian ylivoimaiselta negatiivisten kokemusten vuoksi.

Itse olen siitä onnekas, että musiikki, kuvaamataito ja liikunta olivat koulussa vahvuuksiani, joista sain todistukseni parhaat numerot. Tämä ei siis ollut katkera puolustuspuhe, vaan halusin pohtia, miksi pisteyttää lajit, joissa ei välttämättä ole mahdollista menestyä tahdosta huolimatta. 

Samalla tuli mieleen asia, josta puhuimme jokin aika sitten siskoni kanssa. Miksi harrastuksissa täytyy olla aina jonkinlaista kilpailua tai näyttämistä? Miksei voisi perustaa jonkun vetämiä ryhmiä, joissa lapsi tai aikuinen voisi vaan harrastaa ilman valmistautumista tuleviin esityksiin, kisoihin tai näyttelyihin? Muistan itsekin eri lajeja harrastaneena kun pian alettiin puhua kisoista tai peleistä, ahdistuin. Halusin vain treenata ja harrastaa kavereiden kanssa. Huvin vuoksi harjoittelua esiintyy lähinnä varmaan vain aikuisten keskuudessa itse kerätyissä porukoissa, jotka varaavat itselleen vaikkapa lentopallovuoron. Minusta tällaisia eri lajien ryhmiä voisi olla ihan yleisestikin "saatavilla" kansalaisopistotyyppisesti sekä lapsille, että aikuisille. Jos siitä sitten innostuu kisailupuolle niin ei muuta kuin eteenpäin vaan.

Toisille kisat tai näytökset toimivat motivaattoreina ja etappeina. Se on heille hyvä juttu, mutta toiset saattavat takaraivossaan alkaa jännittää näitä "loppuhuipennuksia" jo kauden alussa, mikä varjostaa varsinaisesta asiasta nauttimista. Toiset eivät halua huipuiksi ja näkyville, vaan saattavat haluta harjoitella lajia vain oppimisen ja liikunnan tai taiteen ilosta.

maalle? kaupunkiin?

Miksi kaupunkilaiset sanovat menevänsä maalle (tai landelle tai pöndelle)? Miksei paikkaa voi kutsua sen nimellä? "Maalla" on aika laaja käsite. Eihän maalla asuvatkaan sano menevänsä "kaupunkiin", paitsi joskus, kun tarkoittavat itsestään selvästi ihan vieressä olevaa kaupunkia, jonne on tapana mennä hoitamaan asioita. Muutoin he menevät Tampereelle, Turkuun, "Hesaan", Kotkaan, Lahteen jne. 

Yleisnimityksellä puhuminen kuulostaa minusta hieman siltä, ettei kohde ansaitse lausuttavan sen oikeaa nimeä tai sitten nimenomaan täytyy korostaa lähtevänsä pienelle paikkakunnalle. Se on niin eksoottista.

- Onko viikonloppusuunnitelmia?
- Me mennään maalle.

Kyllä minä haluaisin mieluummin kuulla paikan nimen ihan suoraan.
Tai sitähän voisi sitten alkaa puhua näinkin:

- Minne lähdette reissuun?
- Ulkomaille.

- Mitä meinaat laittaa huomisiin juhliin päälle?
- Vaatteet.

- Mitä söit tänään lounaaksi?
- Ruokaa.

kirje tyttärelle

Kultaseni,

Minulla on ollut tapana kirjoitella sinulle kirjeitä. Ensimmäisen vuotesi aikana kirjoittelin tiheämmin, mutta nyt vuoden välein. Täytit pari viikkoa sitten kolme. Nyt ymmärrän hyvin, miksi niin monessa paikassa alaikäraja on 3 vuotta, koska eron todella huomaa. 

Puhut hirveästi. Olet oikea papupata ja siinä lienet tullut minuun, vaikka ei isikään hiljaisimmasta päästä ole. Sinulla on myös mielettömän hyvä muisti. Rakastat musiikkia ja tanssimista yli kaiken. Tanssisit aina vaan. Alat jammailla pienenkin musiikkipätkän aikana, etkä välitä, ollaanko keskellä ruokakauppaa tai missä vaan. Olet alkanut laulaa aina vaan enemmän ja sitä on hauska kuunnella.

Olet visuaalinen lapsi. Kiinnität heti huomiota toisten uusiin vaatteisiin, kampauksiin, koruihin, meikkeihin, rakennuksiin, kuviin tai mihin vaan. Tiedät, minkälaiset autot lähipiirimme ihmisillä on. Sinulta ei jää huomaamatta pieninkään yksityiskohta. 

Olet aikamoinen menomimmi. Liikkumisesi on ketterää ja nopeaa ja alat tosi nopeasti vauhtileikkeihin ihan vieraidenkin lasten kanssa. Et säiky pienestä ja olet tosi reipas ja sisukas. Niin sisukas, että joskus se menee melkein liiallisuuksiin. Olet oikea mestarijankuttaja! :)

Olet ollut viimeisen vuoden ajan aika uhmakas. Pari viimeistä kuukautta ovat kuitenkin olleet leppoisampia, kunnes nyt täytit kolme ja uhmakkuus yltyi taas. Olet oikea aurinkolapsi, mutta samalla lentää kyllä myös tulta ja tappuraa. Aikamoinen Pikku Myy olet temperamentteinesi. Ihanin puolesi on se, että hymyilet ihan hirveän paljon ja sinulla on hauska huumorintaju. Niiden ansiosta kipinöintisi tuntuu vähän helpommalta. Olet tosi lyhytvihaista sorttia, ihan niinkuin minä ja isikin. Yrität aika ovelasti saada tahtoasi läpi ja yrität käytää kaikki keinot saavuttaaksesi haluamasi. Minusta sinun luonteesi on mahtava, vaikka ei myöskään helpoimmasta päästä.

Sinun idoleitasi tällä hetkellä ovat ehdottomasti serkkutytöt, joista puhut todella paljon. Muistakin serkuista, isovanhemmista ja kummeista puhutaan paljon myös.

Sinut saa innostumaan tosi helposti melkein kaikesta. Olet valmis seuraksi mihin tahansa askareeseen tai menoon. Olet omatoiminen ja tiedät kotimme tavaroiden paikat paremmin kuin isi. Teet jo paljon asioita itse. Tekisit varmasti kaiken, jos vain antaisimme. Jotkut asiat ovat kuitenkin vielä liian vaarallisia sinulle, mutta sitä sinä et aina suostu hyväksymään.

Ruoan suhteen olet aika valikoiva. Nirsoilusi alkoi suunnilleen silloin kun täytit kaksi, vaikka sitä ennen söit melkein mitä vaan. Mutta mummilla tuntuu olevan sinuun jonkinlainen taikakosketus, koska hänen seurassaan sinä yleensä suostut maistamaan ruokia paljon monipuolisemmin. Lempiherkkujasi ovat spagetti bolognese, lihapullat, kaikenlaiset makkararuoat, peruna, kurkku, avokado, omena, tumma leipä ja soijajogurtti. Kerran viikossa sinulla on herkkupäivä, jolloin saat pillimehun ja vaihtelevasti vaikkapa muutaman sukulakun, muumitikkarin tai vaikkapa muumikeksejä.

Vaippoja et ole käyttänyt enää ollenkaan viime joulun jälkeen. Se jäi pois heti kun lopetit kakan pidättelemisen, minkä vuoksi vaipattomuuteen tuli muutaman kuukauden pieni takapakki. Sinua ei tarvitse patistaa vessaan, vaan joko menet sinne itse tai ilmoitat reippasti ja hyvissä ajoin että pissattaa. Olemme oppineet luottamaan siihen, että todella tarkoitat sitä ettei vessan tarvitse juuri nyt mennä.

Tällä hetkellä sinä kiinnität paljon huomiota mitä kaikkea "iso tyttö" tekee ja mitkä jutut ovat "vauvojen juttuja." Sinua kiinnostaa myöskin kovasti tytön ja pojan ominaisuudet, mistä vauvat tulevat ja miten he kasvavat äitien vatsoissa. Katselet tosi mielelläsi omia vauvakuviasi. 

Tykkäät leikkiä kaikkein mieluiten eläinhahmoillasi, Legoilla, junaradalla ja isolla rekka-autolla. Majojen rakentaminen on sinusta ihan huppuhauskaa ja meillä onkin usein olkkarissa jonkinlainen viritelmä, jonka sisällä tykkäät istua leikkimässä. Pidät myös kovasti piirtämisestä ja askartelusta. Saksiakin käytät jo aika hyvin. Ulkoiluun olet valmis aina.

Pidät siitä että saat hellyyttä ja tykkäät sitä myös antaa, mutta toisaalta olet usein niin menossa, ettet paljon malta sylissä istua. Onneksi rauhallisempina hetkinäsi sitäkin vielä tapahtuu. Iltaisin sinulle luetaan satu ja sitten ollaan vielä hetki vieressäsi kun valot sammutetaan. Pidät Tatusta ja Patusta, Muumeista, Herra Hakkaraisesta, Barbapapoista ja Pupesta. Sinäkin haluat nykyään lukea iltasadun meille. Olet aina ollut hyvä nukkumaan ja nytkin nukut yöt omassa sängyssä, mutta joskus saatat tulla äidin ja isin väliin. 

Tulipa pitkä kirje. Juttua riittäisi aina vaan, mutta tässä oli varmasti tärkeimmät.

Rakas tyttöni, paljon onnea kolmannesta synttäripäivästäsi! Hauskaa nähdä, mitä kaikenlaista tulet oppimaan seuraavan vuoden aikana.

meillä on tyttö

Tällä hetkellä puhutaan paljon kasvatuksesta, jossa sukupuolta ei haluta korostaa. Toiset menevät asiassa pitemmälle, toiset noudattavat "mallia" löyhemmin. En mene yksityiskohtiin nyt tarkemmin, koska asia on sen verran tapetilla, että kertaus ei liene tarpeen. 

Tytöllä ja pojalla on jo biologisesti niin paljon eroja, että olen vahvasti sitä mieltä, ettei kaikkia käyttäytymis- tai ajatusmalleja saada pelkästään opitun kautta. En näe syytä, miksi lapsen sukupuolta ei saisi korostaa, vaikka ymmärrän toki tuon kasvatusmallin pointin. Siinä on ihan hyviäkin puolia, mutta minulle tytöt saavat kuitenkin edelleen olla tyttöjä ja pojat poikia. 

Olen huomannut sellaista, että moni vanhempi joka haluaa enemmän noudattaa vaikkapa ulkoisesti neutraalia linjaa, itse asiassa valitsee lapselleen usein juuri vastakkaiselle sukupuolelle luokiteltuja vaatteita. Ollaan huolissaan siitä, onko tyttöä puettu liian tyttömäisesti tai poikaa poikamaisesti. Olen myös huomannut, että tämä asia on enemmän kaupunkilaisten juttu.

Minusta on mukavaa kun lapseni näyttää tytöltä, eikä meillä todellakaan vältellä lapsen vaatteissa pinkkiä. Kuitenkaan lapsemme ei tunne käsitettä tytön tai pojan vaate, lelu tai tekemiset, koska meillä niistä asioista ei yksinkertaisesti juurikan puhuta, mutta sitä ei tehdä myöskään kovin tietoisesti. Tärkeintä meille on se, että hän saa tehdä valintannat kiinnostuksensa mukaan. En ala huokailemaan tuskastuneesti sitä, jos tyttö haluaa leikkiä prinsessaa, enkä liioin johdattele häntä valitsemaan mieluummin nukkea kuin hämähäkkimiestä. Hän leikkiikin ihan yhtä luontevasti rekka-autolla kuin nukellakin, pukeutuu prinsessamekkoon tai autopaitaan. Synttäriksi hän odotti innokkaasti "korttia, jossa on auto." Hän nauraa röhöttää pieraistuaan ja vauvan nähtyään korottaa äänensä tyttömäiseen falsettiin ja piipittää ihaillen "katso, pieni vauvaaaa!" Hän huudahtaa ihastuksissaan jokaisesta näkemästään traktorista ja haluaa ehdottomasti huulikiillettä kun minä laitan sitä itselleni. 

Valinnan vapaus on minulle se tärkein pointti, mutta sen enempää sukupuolen neutralisoimiseen en näe mitään syytä.

  

minä valitsisin tämän

Kysyin kerran ihmisiltä, että jos he joutuisivat elämään koko loppuelämän yhdellä tietyllä ruoalla (joko yksi raaka-aine tai annoskokonaisuus), mikä se olisi. Sieltä tuli vastaukseksi mm. ruisleipää, tuoreita omenia, pinaattikeittoa ja sisäfilepihviä. Minulla on useita lempiruokia, mutta yksi menee ehkä ylitse muiden: mozzarellasalaatti. Saattaa olla, että valitsisin sen tai toisen heikkouteni: jonkun pastan.

Kun olin raskaana, kaikkein vaikein kielletty ruoka-aine oli juurikin mozzarella. Saahan sitä kypsennettynä syödä, mutta ei se maistu samalle. Tomaatti, kylmä mozzarellajuusto ja päällä tuoretta basilikaa, suolaa, pippuria ja loraus oliiviöljyä. Oioiii. On olemassa taivaallisia ja vähemmän hyvin toteutettuja mozzarellasalaatteja. Addiktiostani kertoo jotain se, että minusta ne huonoimmatkin ovat ihan ok.

Toiset odottavat raskaussajan päätyttyä ensimmäistä lasia viiniä tai kylmää olutta. Toiset taas maksamakkaran, salmiakin tai lakun syömistä. Minä odotin mozzarellaa. Korvasin sen odotusaikana halloumilla, joka myös on todella hyvää, muttei sama asia. Mainostin miehelle jo etukäteen, että tulen syömään vuoren kokoisen salaatin heti kun mahdollista. Kun kotiuduimme vauvan kanssa, mies oli ostanut jääkaappiin neljä palloa mozzarellaa, joista söin yhden pahimpaan ikävään melkein sellaisenaan. Seuraavat maltoin odottaa salaatiksi asti. Kerran mies kysyi, enkö ole jo kyllästynyt.

En.

epäsäännöllinen rules

Aloin yhtenä päivänä oikein miettiä, miksi aloittamani harrastukset jäävät usein kesken. Syy ei ole siinä, etten olisi kiinnostunut aiheesta. Tajusin ahdituvani siitä, että olen kahlinnut itseni menemään tiettyyn paikkaan tiettynä aikana viikosta. Se saa minussa aikaan vastareaktion ja lopulta kivasta jutusta tulee velvollisuus, joka täytyy täyttää ja itse asia unohtuu. Tämä on vähän ristiriitaista sen kanssa, että rakastan säännöllisyyttä ja rutiineja. Luulen, että tässä vaan on kyse siitä että haluan valita, koska olen kotona. Ja usein se kotikaipuu tulee juuri silloin kun pitäisi olla jossain muualla. Siksipä harrastukset, joiden toteuttamisajankohdan saan itse päättää ovat pysyneet minulla kaikkein pisimpään.

Tämänhetkisessä elämäntilanteessa tosin jää harmillisen vähän arkena aikaa ylipäätään millekään, joten harratuksetkin ovat jääneet aika vähiin. Viime aikoina en ole enää edes yrittänyt aloittaa mitään "oikeaa" harrastusta. Olen sitten kehitellyt kotona kaikenlaisia juttuja, joilla virkistän mieltäni. Esimerkiksi käsityöt, joiden tekoa olen talven aikana opetellut. Leipomisen ja uusien ruokaohjeiden kokeilu antaa kivaa piristystä myös, ja niitä voin tehdä koska huvittaa. Lukulistalla olevat kirjatkin odottavat minua yhtä kärsivällisesti. Valokuvaus on ihanaa ja mielenkiinto siihen on säilynyt, koska saan edetä sen kanssa ihan omaan tahtiini. Ja ehkä tämä blogikirjoituskin on muodostunut jonkinlaiseksi harrastukseksi. Sitten kun liikunnan ilon vielä saisi takaisin.

sosiaalinen vai sosiaalinen?

Aina kun syntyy joku ilmiö, ihmiset hullaantuvat. Sitten hetken päästä seuraa perinpohjaiset analysoinnit, kyseenalaistaminen ja vastareaktio. Sama juttu on tapahtunut sosiaalisen median kanssa. Aluksi porukka oli ihan jee ja sitten monia alkoi kyrsiä kun siellä pitää olla ja mainostaa yksityiskohtia omasta elämästä, olla aktiivisia. Ja sen vaarat. Onhan tietenkin hyvä olla varovainen, mutta tänä päivänä sen saisi sitten ulottaa varmaan joka ikiseen toimeen. Kaikesta jää jälki.

Minulta kysellään toisinaan, että eikö minua ahdista se "velvollisuus", että on "pakko" kommentoida takaisin jotain tekstiä, kiittää tai ylipäätään reagoida säännöllisesti johonkin asiaan, joka minulle on kohdistettu. Tai eikö minua ahdista koukkuun jääminen. Tai eikö ärsytä se, että ihmisiä tapaa vaan siellä virtuaalisesti, eikä livenä. Eikö häiritse, että joku muu on aina askeleen edellä jonkun tiedon kanssa? Pitäisikö minunkin tietää tuo tai tämä asia ja olla ajan hermoilla kun nuo muutkin ovat? Vastaus on ei, koska asia ei edes ole niin mustavalkoinen. Se kaikki on vaan ihmisen pään sisällä. Ei minun ole pakko tehdä siellä mitään, mutta teen siksi että haluan! En siksi, että joku muu haluaa tai odottaa sitä minulta. Olen sitä paitsi niin sosiaalinen ihminen, että on melkein sula mahdottomuus, että jättäisin koko kanssakäymisen pelkästään Facebookin varaan. Se ei ole laiskistanut minua tapaamaan muita ihmisiä, mutta tosiasia on, että minulla on tällä hetkellä arkena todella vähän vapaa-aikaa ja Facebook on oikeastaan pieni pelastus siihen, että pystyn olemaan ystävieni kanssa tekemisissä säännöllisesti. Ja mikä parasta, siellä voi kommunikoida monen kanssa vaikka samaan aikaan ja keskustella asioista yhdessä. Se on sitä paitsi edullistakin. Koukussa olen ihan varmasti, mutta mielestäni vielä niin terveellä pohjalla, että pystyn halutessani hyvin olemaan vaikka ulkomaanmatkani ajan käymättä siellä ja niin olen usein tehnytkin. Voin myös olla siellä hiljempaa, jos minulla ei ole sen enempää sanottavaa. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi toisen tiheät check-in- tai stauspäivitykset tai ylipäätään suuri aktiivisuus ärsyttää joitain sosiaalisessa mediassa. Mitä varten se sitten on tehty?

Joskus julkisuudenhenkilöt saattavat päivitellä näitä samoja kysymyksiä erilaisissa haastatteluissa, mutta sitten he kuitenkin vievät suuren, hallitsemattomamman yleisön omaan elämäänsä muuta kautta. He antavat näissä jutuissaan toki yksityisyydestään ulos juuri sen verran kuin itse haluavat, mutta eipä se eroa sen enempää normaalista aktiivisesta Facebook-käyttäjästä. Paitsi että Facebookissa voi valita tarkemmin lukijansa ja useimmiten yleisö on pienempi.

Minua ei ole koko sosiaalisen median historian aikana ahdistanut mikään noista minulle esitetyistä seikoista. En olen myöskään yhtään kertaa harkkinnut tilini lopettamista, koska näen siinä omalta kannaltani katsottuna oikeastaan vain positiivisia asioita. Työskentelen koneella ja sen vuoksi sen kautta kommunikointikin on minulle täysin luonnollista. Vaikka kommunikointi tapahtuu Facebookissa ei-kasvotusten, kaikki tunteeni ovat yhtä aitoja kuin livetapaamisissa, tarkoitan sanomiani asioita ihan samalla tavalla ja välitän toisesta aivan yhtä paljon. Ja kun näemme ystävien kanssa "oikeassa elämässä", voimme kätevästi jatkaa siitä mihin verkossa jäimme.

Ilman tuota yhteisöä minulta olisi jäänyt moni livetapaaminen kokematta ja moni vanha kaveri löytämättä. Äitiyslomani aikana se oli pääsyni ulkomaailmaan, etenkin lapsen vauva-aikoina, jolloin hänellä oli monet päikkärit ja paikalliset mammaverkostoni olivat vielä olemattomat. Se kautta on maailman kätevin sopia asioita, tapaamisia ja tapahtumia.

En hyväksy kavereikseni ihan ketä vaan, mutta olen luonut ryhmiä ja luonut niille erilaiset oikeudet. Lähimmäiset näkevät luonnollisesti eniten. Lisään tiliini paljon kuvia elämästäni, myös lapsesta ja se on yksi asia, josta porukka on tosi varuillaan. Monet sanovat, että koska lapsi ei voi ikänsä vuoksi päättää, silloin on väärin laittaa hänestä kuvia nettiin. Ettei voi koskaan olla varma, mitä mieltä hän olisi siitä vanhempana ja ei tiedä kuka pervo niitä sitten katselee. No totta ja minusta on hyvä olla varovainen, mutta sitten olen nähnyt tällaisen teorian ontuvan niin, että jos esimerkiksi tulee mahdollisuus, että lapsi pääsee vaikka vaatemainokseen, videopätkään tai muuhun näkyvään, tilannetta katsotaan eri tavalla. Miksi? Eihän lapsi voi sitäkään päättää.

Kuvat todella ovat Facebookin omaisuutta siitä hetkestä lähtien kun ne sinne laitetaan, mutta haluan lähtökohtaisesti vielä luottaa tähän maailmaan, vaikken ihan sinisilmäinen olekaan. Jos joku hullu kiinnostuu miljoonista käyttäjistä juuri minun tavallisesta elämästäni, silloin minulla on tosi huono säkä. Ilman Facebookiakin saa toisesta ihmisestä tietoa aika helposti.

Sitten minulta kysytään, miksi sitten haluan jakaa tietoa ja kuvia elämästäni? En ainakaan leveilläkseni, vaan ehkä se johtuu avoimesta ja sosiaalisesta luonteestani. Minusta on hauskaa jos joku ystäväni tekee niin ja vastavuoroisesti minusta on kiva antaa vastakaikua. Eikös se ole koko jutun jutu sosiaalisessa mediassa? Jaan asioita, mutta on toki isoja alueita, joita en tuo yleisesti esille. Jokainen tuo itsestään sellaisen kuvan Facebookissa kuin haluaa, eikä siitä voi päätellä koko elämää. On paha virhe luulla tuntevansa ihminen Facebook-käyttäytymisen perusteella vaikka toinen aktiivinen siellä olisikin.

Porukka ärsyyntyy nykyään vaikka mistä. Sekin on alkanut joitain ärsyttää kun ihmiset jakavat linkkejä. Miksi? Minusta ainakin on mukavaa kun ystäväni linkittävät seinälle uutisia, musiikkia, sivustoja tai mitä vaan, mikä meitä muita saattaa kiinnostaa. Minusta se on huomaavaista. En tietäisi läheskään niin paljon asioita ilman Facebookia tai osaisi katsoa asioita niin monelta kantilta, vaikka luenkin uutisia pari kolme kertaa päivässä.

Olenkin ihmetellyt, miksi nämä kaikkein suurimman kyseenalaistajat ovat koko Facebookissa. Hei eivät kai uskalla erota sieltä, koska pelkäävät jäävänsä paitsi jostain oleellisesta. Ymmärrettävää kyllä. Voi olla, että he kohdistavatkin näitä kirjoitukseni alussa olleita kysymyksiä itselleen. Ehkä he painiskelevat itse sen asian kanssa, miten siellä kuuluisi olla ja tulevat sitä epävarmemmaksi, mitä varmempia jotkut muut ovat. Eniten hattuilua olen kuullut juuri ihmisiltä, jotka ovat siellä vähemmän aktiivisia. En minäkään lähde hattuilemaan sellaiselle, jota siellä ei huvita pahemmin olla, koska se on hänen oma asiansa. Minusta on pääasia, että jokainen löytää itselleen oikean tavan käyttää kyseistä palvelua ilman velvollisuudentuntoja, ahdistusta tai mitään paineita. Tai sitten lähteä sieltä kokonaan.

yök, alusvaatteet näkyy

Olen kuullut monen miehen inhoavan leggings-muotia, koska "naiset kulkevat pitkissä kalsareissa, eli alusvaatteessa!" No joo, eipä tunnu montaa miestä häiritsevän, jos naisella on bailaamaan lähtiessä yläosassa korsetti tai etenkin kesällä yöpaidaksi luokiteltava satiiniunelma, (mikä oli tosi yleistä etenkin muistaakseni tuossa 90-luvun puolivälissä tai lopussa..) Ei heitä tunnu sekään haittaavan, jos vähän pikkarit vilahtavat. Logiikka ontuu pahan kerran! Tässä taitaa kuitenkin olla kyse siitä, että (luojan kiitos) suurin osa naisista käyttää leggingsien seurana jotain takapuolen peittävää mekkoa/ tunikaa/ isoa villapaitaa/ paitapuseroa tms., josta muodot eivät pääse oikeuksiinsa. Miehet eivät pääse tarkkailemaan uumaa, takapuolta tai tissejä. Voooooi.

alku

No niin, tässä sitä ollaan! Tervetuloa seuraamaan uudistettua blogiani, jossa tarkoituksenani on jakaa ajatuksia kaikesta mitä mieleen tulee yleensä hyväntuulisesti, mutta en aio peitellä myöskään ärsyyntymistäni. Olen pohdiskeleva tyyppi, mutta täällä blogissa tulen varmasti pitämään tekstini aika kevyellä, mutta silti henkilökohtaisella tasolla. Toki joskus saatan heittäytyä kirjoittamaan jostain syvällisemmästäkin. Edellinen blogini keskittyi pelkästään lapsen odotusaikaan ja pariin ensimmäiseen vuoteen. Käy lukemassa Pöksyblogi ykköstä ja kakkosta.

Vähän taustaa: olen reilu kolmekymppinen nainen. Olen naimisissa miehen kanssa, jonka kanssa olen ollut puolet elämästäni. Meillä on 2-vuotias tytär. Olen kotoisin pikkupaikkakunnalta, mutta viime vuodet olemme asuneet pääkaupunkiseudulla.

Olen tunteellinen ihminen, joskus liiankin empaattinen ja tosi itkuherkkä, etenkin turhatuneena tai väärinymmärrettynä. Minulla on valokuvamuisti ja rakastan visuaalisuutta. Onneksi, koska työskentelen sillä alalla. Se missä jollain muulla tulee hyvä olo hikilenkistä ja salitreenistä, minä saan voimaa pelkästä näkymästä. Yksi rauhoittavimmista asioista on katsella omaa isoa kirjahyllyä, nuotiota, merta, aivan paikallaan olevaa luontoa tai kaupungin silhuettia.

Rakastan katsella ihmisiä, jotka ovat keskittyneitä johonkin tilanteeseen, joten se itse tilanne jää minulta usein näkemättä. Olen puhelias ja rempseä, mutta sen lisäksi pidän muiden tarkkailusta. Käyttäytymiseni onkin monelle hämäävää: minua tuntemattomat luulevat heposti, etten touhottamiseltani kykene ajattelemaan tai havainnoimaan mitään niin tarkasti. Minusta on mielenkiintoista seurata ihmisten kasvoja, ilmeitä ja eleitä ja olenkin oppinut aika taitavaksi ihmisten lukijaksi.

Kiihdyn ja provosoidun aika helposti, mutta sulan melkein yhtä nopeasti. Inhoan ylimielisyyttä ja ilkeyttä rakastavia ihmisiä. Rakastan rutiineja, säännöllisyyttä, perinteitä ja järjestystä (eli jonkun mielestä olen painajainen). Osaan kyllä ottaa rennostikin, mutta minulla on kyllä opettelemista sen kanssa, että annan itselleni enemmän armoa.

Vielä kerran tervetuloa! Katsotaan mitä tästä syntyy..