perjantai 31. elokuuta 2012

tissit

Mainitsin jossain aikaisemamassa postauksessani, että olen käynty rintojenpienennysleikkauksessa. Tunnen monta naista, jotka haluaisivat samaan operaatioon ja he ovatkin kyselleet minulta kaikenlaista. Lupasin kirjoittaa aiheesta jossain vaiheessa tänne ja nyt saan sen vihdoin aikaiseksi.

Lähdetään vaikka siitä, että vihasin rintojani ihan alusta asti. Ne kasvoivat liian nopeasti ja liian isoiksi. Vaikka ne olivat ihan kohtuukokoiset vielä teininä ja sen ikäisenähän on itsetunnolle tärkeää että kasvua tapahtuu, silti tilanne meni liiallisuuksiin. Ne eivät lakanneet kasvamasta. Minua tuijotettiin kasvojen sijasta muutamakymmen senttiä alemmas. Murehdin, etten varmaan koskaan löydä miestä, jonka edessä kehtaan olla alasti. Inhosin jo etukäteen joitain tilanteita: tyttöjen saunoja, uimahalliin menoa, vaatteiden vaihtamista yhteisessä pukuhuoneessa jne.

Sain kuulla lollo-tai hinkki-kommentteja jopa yllättävän läheltä. (En voi tänä päivänänäkään sietää noita sanoja edes niin, että ne lausutaan toiselle.) Äiti yritti rohkaista. Lukuisia kommentteja sai kuulla ihan tuntemattomiltakin, jopa ruokakaupassa keskellä kirkasta päivää. Minkälainen sellainen aikuinen ihminen on, joka niin kehtaa tehdä? Kun olin opiskeluaikana McDonald´sissa töissä, eräs kaveriporukka hihitti ensin ryhmässä ja sen jälkeen yksi tuli kysymään, myynkö ternimaitoa. Ymmärrän vielä teinien keskenkasvuiset kommentit, mutta että aikuiset ihmiset – sekä naiset, että miehet! Siinä on kyllä kasvatuksessa mennyt jotain pieleen. (Ja erotan kyllä ihailevat ja ilkkuvan kommentit toisistaan.) Välillä tuntui, että tissini ovat kaikkin omaisuutta.

Olin hyvässä kunnossa ja muuten normaalivartaloinen, mikä korosti entisestään noita ulokkeita.
Tietynlaisten vaatteiden ostamista ei voinut edes harkita: kun vaikkapa paitapusero oli ylhäältä sopiva, vyötäröstä ja hartioista ihan teltta. Hihattomat paidat näyttivät härskeiltä kun ylävartaloni oli pelkkää tissiä. Rintaliivejä en voinut ikimaailmassa ostaa tavallisista kaupoista, koska tarjonta on tämä: kun kuppikoko on sopiva, ympärysmitta on 90-100 cm.

Vaikka jotkut kommentit saattoivat johtua kateudesta, ne sattuivat silti, koska harva kuitenkaan sanoi mitään oikeasti kaunista. Sain toki osakseni joskus myös ihailevia lauseita, mutta kun viha omia rintoja kohtaan on jo niin syvällä, ne lauseet eivät tunnu missään. Se on sama kuin laittaisi päälle vaatten, jota muut kehuvat, mutta itse haluat vaihtaa mahdollisimman äkkiä toiseen asuun.

Harrastin liikuntaa kahdet urheiluliivit päällekkäin, mikä sekään ei oikein auttanut. Minulla oli lopulta myös isorintaisille tavallisia selkäkipuja, mutta ihme kyllä, vähemmän hartiasärkyä. Haaveilin rintojen piennennyksestä yhtä paljon kuin lapsena pitkistä hiuksista. Näin siitä unia ja petyin aina kun heräsin.

Yhdessä vaiheessa sain tarpeekseni. Olin kuullut, että kunnallista kautta voisi päästä leikkaukseen, jos sille on hyvät perusteet. Hetkeäkään epäröimättä marssin sitten terveyskeskukseen oman lääkärin puheille. Nainen oli hyvin ymmärtäväinen ja laittoi lähetteen läheiseen sairaalaan, jossa käy joka viikko vieraileva plastiikkakirurgi. Kaikki riippuisi siitä, mitä tämä kirurgi päättää. Pääsin vastaanotolle yllättävän nopeasti. Ystävällinen mieslääkäri (jonka nimi oli muuten kaikenlisäksi Rintamäki) kyseli kaikenlaista ja korostin vuolaasti fyysisiä haittoja, koska pelkkien henkisten tuskien vuoksi leikkausta ei kunnallisessa tehdä.

Tuntui hullulta kun hän mittaili viivottimen kanssa ylävartaloani naama samanlaisella peruslukemalla kuin että edessä olisi tutkittavana vaikka jalka. Hänen ammattitaitoinen ote ja katse saivat minut hieman rentoutumaan, vaikka inhottavaahan se on vieraan ihmisen edessä olla tissit paljaana rotkottaen kuin sovan tyynyt. Hetken kyseltyään ja mittailtuaan lääkäri ilmoitti, ettei tässä hänen mielestään mitään esteitä ole ja sanoi pyytävänsä hyväksynnän vielä ylikääkäriltä. Diagnoosi oli rintakudoksen liikakasvu, mikä selittää myös sen, etteivät rintani pienentyneet silloinkaan kun laiduin. Sitten jäin odottelemaan kutsua leikkaukseen.

Vajaan vuoden päästä (2005) kutsu vihdoin saapui ja se tuli noin viikon varoitusajalla. Minua ei jännittänyt yhtään, vaikka tiesin että kyseessä on iso operaatio. Olin valmistumassa koulusta seuraavalla viikolla, mutta koulun juhlien väliin jääminen ei paljon haitannut.

Menin sairaalaan leikkausta edeltävänä iltana. Siellä lääkäri mittaili uudestaan, teki katkoviivoja paksulla tussilla ja kysyi kuinka paljon haluan että otetaan. Vastasin, että ota niin paljon kuin tohdit (koska on tietty grammamäärä, mitä ydellä kertaa on terveellistä poistaa). Illalla lueskelin aikani kuluksi vanhoja potilaskansioitani ja olin ihan rennolla mielellä.

Leikkaussalissa oli ystävällistä porukkaa. Heitin esilääkityksissäni vitsiä ja toivotin kaikille hyvää yötä. Viimeinen muistikuva on kun ympärillä hirnuttiin ja sitten vaivuin ihanaan uneen. Heräsin siihen kun nimeäni huhuiltiin. Oksetti. Olin niin tokkurassa, etten pystynyt pitämään silmiäni auki vielä pitkään aikaan. En ollut koskaan ollut aikaisemmin niin pitkässä nukutuksessa, josta nouseminen vie enemmän aikaa. Sydämentahdistimeni vuoksi leikkaus ei ollut pelkkä rutiinitoimenpide, mutta kaikki meni silti ongelmitta. Olo tuntui aivan halvaantuneelta: kuulin kaiken mitä ympärillä tapahtui, mutten pystynyt reagoimaan mitenkään. Mies ja vanhempani olivat minua katsomassa ja he juttelivat siinä keskenään. Muistan kuulleeni horroksen läpi kun joku heistä sanoi "nyt huomaa, että se nukkuu", vaikka olin täysin tajuissani. Teki mieli tokaista kuulevani kyllä kaiken, mutten pystynyt.

Sitten muistin syyn miksi olen siellä ja kokeilin rintamustani. Hymyilin niin paljon kuin horteisessa tilassa pystyin: tavaraa on selvästi lähtenyt!

Olen nukutusten jälkeen yleensä huonovointinen, enkä meinaa saada vatsaani toimimaan. Ensimmäisenä päivänä enimmäkseen oksentelin ja yritin käydä toistuvasti pissalla. Sain voimakkaita kipulääkkeitä ja minua kohdeltiin ihanasti. Heikossa tilassa ihminen joutuu unohtamaan arvokkuutensa ja olla toisten armoilla. Silloin myöskin jää helposti mieleen hoitajilta ja lääkäreiltä saatu kohtelu.

Pääsin kotiin muistaakseni jo seuraavana päivänä, lääkärintarkastuksen jälkeen. Hän kysyi heti hymyssä suin, miltä tuntuu. Sanoin että känniseltä, mutta mahtavalta ja kiittelin vuolaasti. Hän ilmoitti, että toisesta rinnastani oli poistettu kilo ja toisesta hieman vajaa kilo rintakudosta. Kuulostaa aika hurjalta, mutta enemmänkin olisi voinut minun puolesta ottaa. Hän oli huomioinutn imetyskyvyn säilyttämisen, kuten nuorille potilaille yleensä tehdään.

Sain määräyksen käyttää rintaliivejä yötä päivää ensimmäiset viikot, mikä tuntui ahdistavalta ajatukselta. Kotona oli heti aivan pakko sovittaa paria paitaa, vaikka olo oli heikko ja sattui. Hymyilin onnellisena, koska ne istuivat nyt täydellisesti. Linnottauduin viikoksi olohuoneen lattialle patjan kanssa ja katselin ohjelmia. Mies nukkui yöt kanssani ja oli kivaa olla "retkellä". Mies halusi välttämättä hoitaa haavojani, katsoin niitä itse vasta muutaman päivän päästä leikkauksesta. Näytin siinä vaiheessa lähinnä kokoon kursitulta paistokinkulta, mutta jo siitä näki, että hyvältä tulee näyttämään.

Aluksi en saanut nostaa mitään kolmea kiloa painavampaa ja kesti pitkään, ennen kuin pystyin nukkumaan muuten kuin selälläni. Kivut tuntuivat oikeastaan vain mahtavilta, koska hintana oli haaveen toteutuminen.

Sairauslomaa tuli 5 viikkoa, mutta palasin töihin jo noin kolmen viikon jälkeen. Rintojenpienennyksen jälkeen kestää puolisen vuotta, ennen kuin turvotus on laskenyt täysin ja rinnat ovat lopullisessa kuosissaan. Operaatiossahan rinta leikataan käytännössä kolmeen osaan ja arvet ovat sen mukaiset. Minulta ne ovat kuitenkin häipyneet aika hyvin, joten kukaan ei juurikaan kiinnitä niihin huomiota.

Yllättävän harva huomasi minun käyneen leikkauksessa, mutta oma itsetuntoni nousi mielettömän paljon. Jotkut miespuoliset ystäväni vastustelivat leikkausta viimeiseen asti, mutta oma mieheni tuki ja kannusti minua (vaikka piti kuulemma niistä edellisistäkin tosi paljon). En toitota leikkauksestani, mutten myöskään peittele sitä, jos joku haluaa asiasta enemmän tietää.

Vaikka naisen rinnat muuttuvat tällaisenkin leikkauksen jälkeen läpi elämän, olen todella onnellinen ainutkertaisesta mahdollisuudesta. Silti vieläkään en ole rintavarustukseni kanssa täysin sinut, vaikka tilanne on sata kertaa parempi. Luulen kuitenkin, että niin syvä ja pitkään kestänyt inho omia rintoja kohtaan oli omiaan vaikuttamaan myös imetysvaikeuksiini. Minusta oli vastenmielistä ajatella, että rintani olivat taas "yleistä riistaa" (enkä suinkaan tarkoita tällä vauvaa) ja että niihin kiinnitettiin jatkuvaa huomiota kun yritettiin saada lasta syömään. Tietenkin ihmiset kiinnittivät huomiota niihin vain auttaakseen, mutta se nosti pintaan vanhat muistot.

No yhtä kaikki, tilanne on nyt oikein hyvä. Enkä muuten kuule enää mauttomia kommentteja!

keskiviikko 29. elokuuta 2012

oodi tytöille

Illan ensimmäinen mansikkamargarita, josta ei
ainakaan tequilaa puuttunut! :D



Tyttökavereiden kanssa tulee vietettyä yllättävän ja harmillisen vähän aikaa. Siis pelkästään niin, etteivät miehet ole mukana. Viime launtaina koitti kauan sitten sovittu tyttöjenilta (tai vuorokausi) kun kokoonnuimme viiden ystävän kesken yhden luokse. Ohjelmassa oli erilaisien drinkkien tekoa, syömistä ja myöhemmin kaupungille lähtemistä. Kaksi ystävistä olivat aloittaneet valmistelut jo edellisiltana ja jatkaneet seuraavana päivänä. Kun saavuin paikalle, pöytä notkui toinen toistaan herkullisemmista ruoista: oli pinaatti-fetapiirakkaa, marinoituja kasviksia, "avaruussipulia", salaattia, juustoja, keksejä, tzatzikia, lammasjauhelihapullia nyt muutaman mainitakseni (tulipa nälkä..) Lopuksi kaiken kruunasi överikakuksi ristimämme jälkkäri, joka sekin oli aivan mahtavan makuista.

Oli aivan ihanaa jutella ilman kiirettä, nauraa vatsansa kipeäksi ja liikuttua milloin mistäkin. Ja yhdessä tälläytyminen on yksi parhaista jutuista! Kävelimme luottobaariin ja tanssimme oikein olan takaa. Valomerkin jälkeen kävelimme takaisin ystävän luo (minä sukkasillani, sillä jalat huusivat jo armoa), söimme yöpalaa ja menimme nukkumaan. Minulla oli kerrankin tilaisuus nukkua pitkään, mutta mitä vielä. Heräsin taas ennen puolta yhdeksää! Aamupäivällä meillä oli ihana brunssi ja lisää naurua.

Naurua ja huumoria tästä porukasta ei todellakaan koskaan puutu, mutta vakavatkin asiat nostetaan tapetille ihan yhtä sujuvasti. Meistä jokainen on puhelias, joten voisi kuvitella että polotamme toistemme suuhun. Näin ei kuitenkaan ole: kun yksi puhuu, muut antavat heti tilaa. Ja mikä parasta, tässä porukassa toisen tukeminen on sataprosenttista.

Meillä kaikilla on aika karski, miehinenkin huumori. Kun heitetään sekaan tyttöjen hömpötyksiä (tää on niin hyvä kynsilakka, ostin viime viikolla! Hei saanko laittaa sun hiukset? Vähänkö näytät hyvältä! Kummat kengät mä laitan?), henkeviä juttuja ja tunteellisuutta, paketista ei puutu kertakaikkiaan mitään.

Tällaisten vuorokausien jälkeen olo on suorastaan henkistynyt ystävien aiheuttamasta hyvästä olosta.

Janina, Mari, Minttu ja Tuija, kiitos! Otetaan pian uudestaan. 
Olette rakkaita! <3


Munakokkelia tulossa!

Brunssi, joka vei kielen pyllyyn asti.




3/3 sold!

Asuntotilanne olikin ohi nopeammin kuin ehti edes pieraista.
(Voit käydä lukemassa aiemmat postaukset täältä ja täältä.)

Näin se meni:

Odottelimme koko viime viikon, milloin välittäjä saa isännöitsijän todistuksen, jonka jälkeen voi vasta julkaista myynti-ilmoituksen. Todistus irtosi perjantaina, mutta kiireiden vuoksi ilmoitus oli netissä vasta sunnuntaina. Kun asunto näkyi Oikotiellä noin klo 13, kolme tuntia myöhemmin välittäjä soitti, että huomenna olisi tulossa kaksi tai kolme eri tyyppiä katsomaan kämpää. Sehän sopii!

Tässä välissä selostan hieman, miten paljon menin liiallisuuksiin kiinnitin huomiota kämpän ehostukseen. Pidän muutenkin siivouksesta hyvin paljon, mutta nyt hinkkasin keittiön jokaisen nurkan. Nostin jopa mikron pois ja pesin sen alla ja takana olevan tilan. Kävin läpi ahtaat paikat hammasharjalla. Saman jutun tein pesuhuoneelle, jota pesen muutenkin ainakin joka toinen viikko. Lopuksi ostin keittiön pöydälle (lempikukkieni TOP 3:een kuuluvia) valkoisia krysanteemeja, täytin tiskiainepumppupullon, jotta se näyttäisi "mehevämmältä" ja hankin tuoreen basilikan edellisen kuivan rangan tilalle. Vaihdoin tietenkin käsipyyhkeet vessaan, keittiöön ja pesuhuoneeseen puhumattakaan siitä, että kiillotin hanat ja lavuaarit (vaikka tällä himohinkkaajalla ne on aina kiiltävät) entistä tarkemmin. Oioin vaatehuoneen ja joidenkin kaappien pinot (koska jotkut katsovat niihinkin, totta kai.) No kaikkea tällaista hullua.

Maanantaina satoi ihan kamalasti ja oli hämärää. Harmittelin, etteivät katsojat näkisi asuntoa kunnon päivänvalossa kun tätä oltiin kuitenkin mainostettu valoisaksi. Päätin sitten käyttää tätä hyödyksi ja säätää kämppään valmiiksi juuri oikeanlaisen valaistuksen niin ettei katsojien tai välittäjän tarvitsisi itse laitella valoja päälle. Samalla koko paketti näyttäisi siltä, että katsoja tuntisi itsensä jo alussa mahdollisimman tervetulleeksi.

No sitten lähdimme evakkoon ja lapsi päätti läksiäisiksi pieraista eteisessä oikein kunnon leijan, niin että tervetuloa raikkaaseen kotiimme!

Menimme näytön ajaksi kauppaan ja jätskille. Kun soitto vaan viipyi ja viipyi, aloimme aavistaa että nyt joku on kyllä kiinnostunut: vietimmehän itsekin aikaa siinä kämpässä, johon olemme nyt muuttamassa. Lopulta välittäjältä tuli viesti, jossa hän ilmoitti että onneksi olkoon: teidän asunto tullaan myymään yli pyydetyn hinnan. Hän kertoi vielä soittavansa läpi kiinnostuneet ja yrittävänsä saada hinnan päätökseen vielä samana iltana.

Ei tarvitse edes mainita, miltä meistä tuntui. Jo se, että asunto menisi kuukauden määräajassa ja että saisimme edes sen summan minkä olimme sätääneet alarajaksi, toteutuisi, olisi riittänyt paremmin kuin hyvin. Kun välittäjä sitten illalla soitti, hän sanoi että sen kahden tai kolmen pariskunnan sijasta paikalla oli ollut seitsemän (ja huom. tämä ei ollut edes yleinen näyttö) ja hän oli aivan hiki hatussa, koska tupa oli aivan täynnä porukkaa. Ensimmäinen tarjous tuli välittömästi, ja se oli tasan pyyntihinta. Seuraava korotti muutamalla tonnilla. Viimeinen, joka päätti varmistaa että saa tämän kämpän, tarjosi niin törkeän paljon yli pyyntihinnan, etten kehtaa edes sanoa sitä. Tarjous tehtiin heti kirjallisena ja ostaja maksaa jo huomenna käsirahan. Me puolestamme saamme sitä myöten kirjoitettua kauppapaperit uudesta kodistamme. Huh!

Kun kuulimme välittäjän uutiset, olimme molemmat niin häkeltyneitä, ettemme oikein edes tajunneet koko tilannetta. Saattaa olla, että tuli pieni aavistus, miltä lottovoittajasta tuntuu. Totta kai olemme kuulleet, että etenkin pääkaupunkiseudulla joistain asunnoista on niin kova taistelu, että tarjouksen tekijät lähtevät liikkeelle suoraan myyntihinnasta, mutta että tämä kämppä, eikä tämä ole edes Helsinki! Onhan tämä toki toimiva, tilava, tosi kivalla alueella, rakkaudella pidetty ja sisustettu, mutta että tommoinen taistelu.. Onhan se itsetuntoa hivelevää, että joku piti kodistamme noin paljon.

Moni on kysynyt, oliko hinta sitten liian alhainen kun meni noin helposti ja vieläpä ylihintaan, mutta vastaus on ei. Tosi tarkka kartoitus saman seudun saman kaltaisten ja ikäisten asuntojen toteutuneiden kauppojen tilastot kertovat totuutta. Samoin kolme eri kiinteistövälittäjää arvioivat hinnan aika samaan haarukkaan kuin me näiden faktojen perusteella. Ja välittäjämme sanoi, että jos olisimme aloittaneet huomattavasti korkeammasta hinnasta, tätä korotuskisaa ei olisi tapahtunut. Liian korkealle hinnoitellussa asunnossa on myöskin se riski, että sen ilmoitus jää makaamaan nettiin ja mitä kauemmin se siellä on, se alkaa jo kääntyä itseään vastaan.

Ystävät kommentoivat, jo etukäteen, että tuo menee ihan heti ja jälkeen päin "i told you so" -tyyppisiä kommentteja. Mutta ei siitä silti voi olla varma, vaikka odotukset olisivat korkealla. Kuukausi on kuitenkin lyhyt aika myydä asuntoa. Tällä seudulla tilastot kertovat, että normaali myyntiaika tämän kaltaisille kodeille on keskimäärin 30-50 päivää. Nyt oli näköjään sopiva rakonen kun oli niin paljon kiinnostineita. Samoin syksyisin asuntokaupat käyvät kuulemma aika vilkkaina.

En tiedä oliko noista liioitelluista huolellisista kämpän puunausjutuista ratkaisevaa hyötyä, mutta kaupan lopputulos oli ainakin sellainen, mitä en olisi uskaltanut edes haaveilla. Ja ehkä peilasin noita juttuja myös omiin asunnonkatselukokemuksiini: on heti tullut ihan erilainen fiilis kun esitelty asunto on siisti. Siinä myös kunnoitetaan ostajaa. Toki ymmärrän kyllä sellaiset elämäntilanteet, joissa asunnon puunaaminen on toissijainen asia, jos vaikka myynti tapahtuu eron tai jonkun muun ikävän asian vuoksi.

Nyt uuden kodin asiat muuttuvat pian konkreettisemmaksi kun voimme oikeasti alkaa toteuttaa suunnilemiamme. Vaikka budjettimme on nyt huomatavasti löysempi, aiomme silti pitkälti pysyä alkuperäisissä, melko tarkaan lasketussa suunnitelmissa.

Olen nähnyt meidät jo niin vahvasti siinä uudessa kodissa, joten ehkä se oli merkki, että se tulee olemaan meidän.




maanantai 20. elokuuta 2012

2/3 lähellä ollaan

Nyt en melkein kestä! Meidän tarjous ehtoineen hyväksyttiin ja samoin (myönteinen) lainapäätös tuli jo tänään, päivän etuajassa! Vaikka edessä on vielä ehkä vaikein osuus, eli oman kodin kaupaksi saaminen, silti on jo sellainen semijuhlaolo. Glup. Toivotaan, että loppu menee yhtä jouhevasti.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

ruotuun siitä!

Pakko vähän mussuttaa itselleen. Miten sitä ei suostu menemään nukkumaan ajoissa? Kesästä jäi päälle vinksallaan oleva unirytmi ja univelkaa: sitä meni nukkumaan myöhään ja nousi aikaisin lapsen kanssa. Nyt voi valvoa ihan kevyesti puoleen yöhön. Kun lapsi menee nukkumaan, on kiva viettää vielä kahdenkeskeistä aikaa vaikka katsomalla joku elokuva ja elokuvan aloittamenkin usein venyy. Ei sitä malta mennä nukkumaan silloin kun se olisi järkevää. Tutkimukset sanovat, että vaikka nukkuisikin hyvin myöhemminkin aloitetulla unella, unen laatu on parasta kun menee nukkumaan kymmenen maissa. Yhtenä päivänä menin sänkyyn jo 20.30, mutta lueskelin niin kauan, että kello oli yht'äkkä taas 23.30. Kiva.

Herään arkena klo 5.45 ja todellisuudessa nousen 15 minuuttia myöhemmin. Toisille riittää kuuden tunnin yöunet, mutta on aivan selvää, että minulle ei. Kyllä ihminen on hölmö. Tekee kaikkensa, että lapsen rytmi olisi kunnossa, muttei huolehdi omastaan. Uskomatonta on vielä se, että minulla olisi mahdollisuus nukkua tosi hyvin myös hyvät unenlahjat omaavan lapsenkin ansiosta, mutta silti toimin näin dillesti. Sitten kuljetaan silmät hiekkaisina pitkin päivää.

Ihan kohta pistän itseni ruotuun.

lauantai 18. elokuuta 2012

1/3 jännittää

Asuntoasia etenee. Oma kotimme on tällä hetkellä hiljaisessa myynnissä ja sitä on käynyt katsomassa muutaman päivän aikana kuutisen sataa ihmistä ja muutama korvamerkintäkin on tehty. Olemme kilpailuttaneet kolme välittäjää, josta viimeinen antaa arvionsa maanantaina. Kun asuntoasialle tekee ensimmäisen konkreettisen siirron, kaikki lähtee etenemään aika huikeaa vauhtia.

Olemme rampanneet asuntoesittelyissä, joissa olemme saaneet nähdä, miten budjettimme sisällä oleva asunto voi olla joko ihan kamala pommi tai tosi upea. On ollut kummallista astua tuntemattomien ihmisten koteihin ilman, että he ovat paikalla. Kaksi kämppää on ollut ylitse muiden – toinen meni ennen kuin olimme ehtineet kissaa sanoa ja toisesta teimme nyt loppuviikosta ehdollisen tarjouksen: ehtona on, että saamme hakemamme lainan, oman kodin myytyä ja että he vetävät oman kotinsa pois myynnistä kuukaudeksi. Jos siinä ajassa ei meidän kämppä mene, heidän asuntonsa vapautuu taas markkinoille. Myyjäpariskunta ei ole vielä antanut kommenttia torstaina tehdystä tarjouksestamme, joka on voimassa maanantaiaamupäivään asti. Silloin päätämme myös, kuka välittäjistä alkaa myydä meidän kotia. Jännittää.

Pankeilla on tänä päivänä usein vähän tiukemmat säännöt: oman kodin täytyy olla myyty ennen kuin uuden lainan voi nostaa. Tämän vuoksi ehdolliset kaupat ovatkin aika yleisiä. Se on tietenkin järkevää, koska näin ei joudu kahden asunnon loukkuun. Järjestely tuottaa kuitenkin aika paljon paineita, koska tällä tavalla moni sopiva uuden kodin ehdokas voi sujahtaa nenän edestä. Olemme saaneet lainan osalta epävirallisen vihreän valon, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Virallisen päätöksen kuulemme tiistaina kun pankissa pidetään palaveri. Jos saamme lainan, silloin tarjouksesta poistuu heti yksi ehto. Sitten vielä yksi etappi, ennen kuin uusi asunto on meidän: myyminen. Ennuste on hyvä: kotimme on hyvässä kunnossa ja tämän kokoiset asunnot menevät tällä hetkellä aika hyvin. Silti on iso riski, ettei se mene kuukaudessa ja havittelemamme asunto vapautuu taas markkinoille. Kotimme voi olla myyty päivässä, viikossa tai kolmessa kuukaudessa. Koskaan ei tiedä. Ainut, mistä saa hieman suuntaa on omalla seudulla toteutuneiden asuntokauppojen tilasto ja kiinteistövälittäjien lausunnot. 

Tuleva maanantai ja tiistai ovat siis ratkaisevia tulevaisuutemme suhteen. Toivon kaikesta sydämestäni, että tämä onnistuu.

Alla vielä hiljaisen myynnin esittelykuvat, jotka tulevat myöskin oikeaan myynti-ilmoitukseen.
Hyvät lukijat: tässä meidän koti koko komeudessaan:





















torstai 9. elokuuta 2012

fever

Mulla on ollut pitkään asuntokuume. Rakastan toki kotiamme, etenkin nyt kun olemme saaneet siitä pikkuhiljaa remppaamalla juuri omanlaisemme. Mutta en ole näinä vuosina tuntenut oloani ihan kotoisaksi kerrostalossa, vaikka tämän pieni ja lämminhenkinen onkin. Haluaisin niiiin paljon asua maan tasalla. Haluaisin niiiin paljon oman pikkuisen pihan, johon lapsenkin voisi päästää leikkimään. Rivi-, omakoti-, pari-, tai erillistalo. Kaikki käy. Mies on kotoisin samasta kylästä kuin minä, jossa melkein kaikki asuvat omakoti- tai rivitalossa. Hänkin siis pitää siitä asuinmuodosta, mutta ei ahdistu kerrostalossa niin paljon kuin minä. Toki hän muuttaisi vaikka heti rivariin tai omakotitaloon. Rahastahan se on kiinni. Jos hankkisimme uuden kodin, budjettimme olisi tiukka. Tältä seudulta sillä saa kämpän, jota täytyy rempata

Aina silloin tällöin otan asian puheeksi miehen kanssa, mutta hän ei ole pahemmin korvaansa lotkauttanut kun ei ole mitään akuuttia tarvetta. Edellisen kerran puhuin asiasta ihan vakavissani pimeimpään talviaikaan. Sitten olen yrittänyt työntää kuumeen jonnekin, missä aurinko ei paista. Nyt se helkkari pulpahti taas pintaan ja mainitsin jälleen asiasta. Yht´äkkiä tapahtui jotain: mies olikin yhtä tohkeissaan kuin minä ja käytti hartaasti aikaa pankkien ja asunnonvälityssivuilla laskelmia ja vertailuja tehden. Hmm. Taitaa olla niin, että olen tartuttanut tämän mieheen. Olen tietysti nähnyt ilmiön ennenkin: häntä ei saa innostumaan tosi isoista asioista heti millään (painostaminen on vihoviimeinen taktiikka), mutta sitten pitkän ajan päästä saattaa alkaa tapahtua kun ajatus on kypsynyt mielessä. Minä taas haluaisin kaiken ja mielellään heti, mutta ei auta muu kuin yrittää tukahduttaa palavia sisuskaluja. Mutta mies on vaan hitaasti lämpenevää sorttia ja maailman harkitsevin ihminen, mikä on tietenkin hyvä asia. Ei tule ainakaan tehtyä tyhmyyksiä.

No, katsotaan, mihin tie vie. Vai viekö mihinkään.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

sitruunamuffinssit


Leivoin elämäni ensimmäisen kerran makeaa. Olen suolaisen ystävä, mutta nyt tuli joku päähänpisto. Aloitin oletettavasti helpoista sitruunamuffinsseista. Hmm. No joo, kolmannet seokset vasta onnistuivat, koska lapsen kanssa leipomisessa luonnollisesti huomio on kolmessa asiassa samaan aikaan, joten sähläsin reseptin lukemisen kanssa. Lapsi sai annostella kuiva-ainekset ja muuten meni ihan hyvin, mutta vaniljasokeria lurahti vähän liikaa. Koostumuksesta tuli täydellisen kuohkea, mutta makeutta oli mun makuun ehkä vähän liikaa. Arvatenkin syy johtui liian suuresta vaniljasokerimäärästä, joka on voimakkaampi kuin tavallinen vanilliinisokeri (joka alkuperäisessä ohjeessa on.) Mutta hei, onnistuipa kuitenkin jopa minulta loistavassa yhteistyössä lapsen kanssa. 
Tällaisella ohjeella tein:


Sitruunamuffinssit (12 annosta)


100g margariinia (meillä oli vaan juoksevaa Oivariinia, joka toimi hyvin)
 dl sokeria
3 kanan kikkeliä
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vanilliinisokeria (jos valihet aidon vaniljasokerin, laita vähän vähemmän, ellet tykkää makeasta)
n. ½ sitruunan mehu (koska en koskaan usko ohjeita, laitoin kokonaisen = hyvä ratkaisu.)


Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Vatkaa margariini ja sokeri vaahdoksi (paskat siitä mitään vaahtoa tule, inhottavaa hämäyskieltä aloittelijalle! Mutta vatkaa kuitenkin jonkun aikaa kun se näyttää tarpeeksi "vaahdolta"). Vatkaa munien rakenne rikki toisessa kulhossa. Lisää munat vaahtoon ohuena nauhana kokoajan sekoittaen. Sekoita keskenään jauhot, leivinjauhe ja vaniliinisokeri ja sekoita puolet jauhoseoksesta taikinaan. Lisää mehu. Sekoita joukkoon loput jauhoseoksesta. Annostele taikina 
muffinivuokiin. Jätä kohoamisvaraa noin 1/3. Paista uunin keskitasossa 12-15 min.


Innokas apulainen laittamassa
muffinssivuokia valmiiksi.

Tadaa! siinä ne komeilevat. 

loman aloitus


Nyt kesäloman loppuolella voisin vähän muistella edellisiä viikkoja (olisivatpa ne vielä edessä..)

Työpaikan sisäpihalla otettu kuva
juuri ennen lomalle lähtöä.


Piknikit ovat olleet meille aina mieleisiä ja sellaiselle sännättiin heti kun minun ja lapsen loma neljä viikkoa sitten alkoi. Miesikin oli omituisesti aivan lomafiiliksissä, vaikka hänellä se alkoi vasta viikko meidän jälkeen. Lähdin siis viimeisenä työpäivänäni töistä, ostin kasan eväitä ja menin puistoon odottamaan miestä ja lasta. Piknikit ovat kesän lempparijuttuja heti uimisen lisäksi.


Herkkueväiden äärellä. 

Kesä on ollut tosi ihana. Olemme tehneet kaikenlaista mukavaa ja mikä parasta: perheen kanssa on ollut kunnolla aikaa! Seuraavissa postauksissa kesän kertomuksia ja kuvia.


Käväisimme Kaapelitehtaan HI-Design-näyttelyssä.
Lapsi rakastaa kaikenlaisia "miehisiä" laitteita ja koneita.

kesälomareissuja osa 1: turku


Ihan loman aluksi päätimme lapsen kanssa miehen työreissulle Turkuun. Yövyimme keskustan Holiday Innissä, jonka palvelu on mahtavan joustavaa ja ystävällistä. Päivällä kiertelimme lapsen kanssa kahdestaan jokirannassa ja vähän keskustassa, söimme välillä lounasta, kävimme hotellissa päikkäreillä ja jatkoimme taas tutkimusretkiä. Työpäivän jälkeen mies liittyi seuraan ja kävimme Panini -nimisessä ravintolassa (jota suosittelen lämpimästi). Turku näyttäytyi meille taas kauniina ja ystävällisenä. Aivan ihana kesäkaupunki!

Jokirannan varressa oleviin taloihin ei kyllästy koskaan.








Amerikkalaisia eläkeläisturisteja oli paljon liikkeellä.
Ihanan virkeää ja hyväntuulista porukkaa.


Tuomiokirkko oli lapselle liian jännä paikka ja siellä alko pelottaa.


Astu ylös ja näe valo.


Onhan se aika uhkaavan näköinen..


Pientä puhuttelua kehissä.


Rusinoita.


Perhepotretti ennen nukkumaanmenoa.
Lötköttelyä aamiaisen jälkeen.

Lapsi suostui poikkeuksellisesti nukahtamaan rattaisiin.
Äiti pääsi käymään itsekseen parissa kaupassa ja
iskä tiiraili paikallisten asuntojen hintoja.



Äiti ja tytär.


Lapsi sai reissussa keppihevosen,
jolla hän laukkasi pitkin Turun katuja laulaen (huutaen)
"ihahaaaa, ihahaaa, eepooo innattaaaA!"























































Saman viikon sunnuntaina, kun miehenkin loma oli alkamassa, päätimme lähteä uudestaan Turkuun: meillä oli viime kesän Caribia-hotellireissulla niin hauskaa, että halusimme jatkaa perinnettä tänä vuonna. Niille, jotka eivät pidä erityisesti lapsikohteista, paikka on suoranainen helvetti. No, tuskinpa sellaiset sinne kamalasti hakeutuukaan. Kuitenkin runsaasta vipeltäjien määrästä huolimatta tunnelma oli taas tosi leppoisa. Ihmisten hyväntuulisuus oli käsinkosketeltavaa.

Tämä reissu oli omistettu täysin hotellissa ja altaissa oloon ilman suurempia suunnitelmia ja koska alkuviikosta saimme olla niin paljon Turun keskustassa ja jokirannassa, sinne ei ollut nyt niin kovaa tarvetta mennä. Sovittiin, että pyyhkästään sinne sitten jos siltä tuntuu. Kerran kävimme syömässä jokirannan Pinella -ravintolassa, joka on todella tyylikäs ja upea paikka!

Vaikka me kaikki nautimme tällaisesta kylpylässa olosta aivan älyttömästi, oli silti kivaa että tämä oli aivan erityisesti lapsen ehdoilla tehty reissu. Yleensä kuitenkin mennään matkoille vanhempien mieltymysten mukaan, vaikka viihtyy lapsi toki niissäkin ja sopeutuu erilaisiin tilanteisiin tosi hyvin.

Kosteuden vuoksi (tai ansiosta) lapsen hiukset
villiintyivät entisestään.

Pinellassa syömäni alkupala:
mozzarellaterriiniä, basilikasorbettia ja
gazpachoa. Taivaalliset maut!
Lähtiessämme kävimme katsomassa vielä Suomen Joutsenta,
josta olen nähnyt aikaisemmin vain isoisälläni olevan
pienoismallin. Upea oli!