pataleipä

Leivänteko meni tänään ihan eri asteelle. Testasin ekaa kertaa paljon kehuttua pataleipää ja on pakko sanoa, että se on juuri niin helppo kuin sanotaankin. 

Nyt tiedän, miten leivän saa jopa kuulostamaan oikealta!

1 leipä 

2 tl suolaa

1 tl kuivahiivaa

7 dl vehnäjauhoja

3½ dl reilusti kädenlämpöistä vettä (n. 42 astetta)

Sekoita kuivat ainekset kulhossa sekaisin ja sekoita nopeasti joukkoon vesi, mutta älä vaivaa. 

Peitä kulho kelmulla ja anna sen tekeytyä huoneenlämmössä 12-18 tuntia. 

Taikina noin 13 tunnin jälkeen.

Kippaa sen jälkeen taikina jauhotulle pöydälle ja kääntele möntti nopeasti palloksi. Älä vaivaa! Anna vielä nousta puolisen tuntia pöydällä liinan alla. Laita kannellinen pata kylmään uuniin ja kuumenna sitä 225 asteessa puolisen tuntia. Kippaa sitten pallo pataan ja paista puolisen tuntia kannella peitettynä. Ota kansi pois ja paista vielä vartin verran.

Uunista ulos, hello! Ajattelin että leipä olisi jäänyt ainakin vähän kiinni 

valurautapataan, mutta mitä vielä: se oli täysin irtonainen.

Ta-daa! En ole koskaan ennen tehnyt näin rapeaa ja sisältä kuohkeaa leipää! 

Olisimme voineet tietysti odottaa jäähtymistä muutaman minsan kauemmin, 

mutta eihän sitä malttanut. 

Seuraavaksi laitan sekaan siemeniä ja muuta kivaa.

Noudatin Cebicin keittiössä -blogin ohjetta.

"ma olen musirulli"

Viime viikonloppuna koitti odotettu reissu Tallinnaan. Mukana oli koko porukka: siskoni perhe ja vanhempani. Olimme ensimmäistä kertaa tällä porukalla varsinaisella reissulla. Yleensä olemme aina koolla jonkun kotona tai mökillä. Oli hauskaa olla yhdessä välillä ihan eri ympyröissä. 

Yövyimme Hotel Bernissä, jota voin suositella lämpimästi. 

Jälleen täytyy vain ihailla Tallinnan rentoutta, rakennuksia, ravintoloita, kahviloita, ystävällisyyttä ilman mielistelyä.. Tallinnassa tuntee olevansa jossain kauempanakin ja samalla fiilis on niin kotoisa. Rakastan sitä, miten talot on entisöity ja miten uusi on sulautettu sujuvasti vanhan sekaan. Rakastan myös rapistuneita paikkoja ja pintoja. 

Missä se hotelli nyt onkaan.. Laivasta ulos ja maalaiset heti eksyksissä. 

Onneksi itse seison tässä hieman etäämmällä... 

Juhlistimme samalla reissulla vanhempieni 40-vuotis hääpäivää. Annoimme siskon kanssa heille lahjaksi kuoharilasit ja kultaisen pullon kuohuvaa. (Vanhemmillani on hauska perinne juoda skumppaa mökkisaunassa, jota varten lasit hankittiin.) Astelimme siskon kanssa hotellin käytävää pitkin laseja ja pulloa juhlavasti pidellen ja häämarssia laulaen kohti huoneessa istuvia vanhempiamme. Sitten vähän kilisteltiin, valmistauduttiin iltaan ja mentiin sitten hotellin alapuolella olevan baarin terassille yksille ennen ravintolaan lähtöä. 

Kyllä, jyrkkä se oli. Oli aika vaikea juosta sitä ylös nopeasti. 

Sisko miehineen, lapset ja ukki sen totesivat. 

Jos Kreikka on kivihullun paratiisi niin Tallinnassa ovihullun on hyvä olla.  

Varmoin (ja nälkäisin) askelin kohti illallispaikkaa.

Paikallisten suosiossa oleva ravintola Kohvik Moon oli ihana ja sen sijaintikin oli vähän syrjäisemmässä ja rapistuneemmassa paikassa. Sen venäläistyyppiset ruoat oli valmistettu taidolla hyvistä raaka-aineista. Äiti oli varannut meille pöydän etukäteen ja meille oli järjestetty tosi kiva oma kabinetti, jossa meidän kelpasi istua nautiskelemassa tuntitolkulla. Yllä olevan kuvan suupala on alkuun tullut amuse-bouche. 

Lasten menun (joka myös sisälsi tosi kivoja ruokia ilman iänikuisen väsyneitä ranskalais-nugetti -vaihtoehtoja) värittämisen parissa pienet jaksoivat ahertaa oikein antaumuksella. Olen törmännyt tähän yksinkertaisen toimivaan ohjemanumeroon eniten Tallinnassa.

Alkuruokani oli 

"Handmade Siberian dumplings in mushroom stock" 

ja niitä sai dipata smetanaan. Jännittävä makuelämys.

Pääruokani "Fillet of beef with potato pancakes and tomatoes served with cream of parmesan and port wine - raspberry vinegar sauce" suli suussa. Ajattelin perunapannareiden olevan vähän röstimäisiä, mutta ne olivat koostumukseltaan paljon enemmän kuin.. no, pannukakkuja. Niissä oli kiva makeus.

Jälkkäriksi valitsin varsin vaikuttavasta ravintolan omatekemästä jäätisvalikoimasta kolme palloa. En ollutkaan ennen syönyt puolukkajäätelöä ja täytyy sanoa, että se meni jätskilistani top kolmoseen. Kirsikkasorbetti ja vaniljajäätelö olivat nekin aika nappisuorituksia.

Kabinetista oli pääsy tälle karun kauniille takapihalle.

Varsin viehättävä isosiskoni.

Illallisen jälkeen vyöryimme vanhaan kaupunkiin käppäilemään, mikä on aina hyvä ratkaisu valtaisan syöminkien jälkeen. Oli kiva nähdä näitä kujia vaihteeksi pimeälläkin.

Sisältä kantautui lauantai-illan ääniä.

Making-of Tom of Tallinn.

Lapsitaksi.

"Ma olen musirulli"

Googlen kääntäjä sanoo, että musirulli on sivelytela. Ei lisättävää. 

Paitsi että mun tekee mieli toistella koko ajan tuota musirullia nyt.

My parents, married since 1974. 

<3

Me muut ihastelimme rakennuksia, tämä yksi ukki kuolasi erinäisiä autoja. 

Äiti ja tytär.

En vastustelisi ollenkaan tällaisella sisäänkäynnillä varustettua kotia.

Ihan rauhallisesti olin isästäni ottamassa kuvaa kun joku photobomberi hyökkäsi paikalle.

Eikä muuten ollut eka kerta. Katso vaikka.

Serkukset.

Aivan mahtavan hyväntuulinen reissu, kiitos siitä!

Ainoana miinuspuolena oli meihin kolmeen hyökännyt flunssa, jota häädetään yhä takaisin sinne mistä tulikin. Vaihtokaupaksi olen kaivannut Tallinnaan jäänyttä puheääntäni, joka osoittaa merkkejä paluusta vasta nyt. Ihme lomailija.

Tänan teid veel kord, Tallinna 

ja perhe, seuraavaa reissua odotellessa! 

Lue myös siskon matkakertomus.

putsplank

Siivousjutut ovat olleet aina paljon tapetilla. Moni tuskailee kotinsa kanssa ja tiedustelee siivousintoilijoilta, miten he saavat pidettyä tavarat paikoillaan. Tässä ilmoittautuu nyt yksi siivousintoilija kertomaan ajatuksistaan. 

En oikein osaa sanoa tyhjentävää vastausta, koska elämäntapa on niin syvällä selkärangassa. Ihmisiä on niin erilaisia. Minä olen rutinoitunut ja säännöllisyyttä rakastava, jolle tämän kaltainen toiminta istuu luontevasti. 

Tietenkin meillä näkyy ja pitääkin näkyä elämisen ja tekemisen jälkiä, en missään nimessä halua mitään hissuttelua. Lapsi levittää tavaroitaan, askarteluvälineitään ja majojaan ympäriinsä, ja mies jättää omat jälkensä, enkä kulje koko ajan perheenjäsenteni perässä. Kuitenkin iltaisin ennen lapsen nukkumaan menoa hela hoito laitetaan paikoilleen ja siihen muukin perhe on tottunut. Iltarutiineihin menee yllättävän vähän aikaa, koska sellainen sotku tuntuu helpolta, pintakerrokseen ilmestyneeltä epäjärjestykseltä. 

Rutiineja on myös aamuisin: ennen töhin lähtöä laitan paikat kuntoon, koska siistiin kotiin on kiva palata. Aamulla tosin aikaa menee tähän hyvin vähän, koska illalla asiat on jo laitettu ojennukseen. Aamun juttuihin kuuluvat vain lähinnä sänkyjen petaus ja sellaisen pois siivous, mitä nyt aamuvalmisteluihin tarvitaan. Lapsen vaatteet ja tarhaan vietävät jutut laitan usein valmiiksi jo illalla.

Haluan että kaikelle on paikkansa ja jos ei vielä ole, luon sellaisen. En voi sietää ikuisesti ajelehtivia tavaroita. Käytän kaapeissa ja niiden ulkopuolella paljon säilytyslaatikoita tai -koreja, jotka nopeuttavat monia asioita. Käyn kaapit läpi säännöllisesti, koska haluan olla koko ajan perillä siitä mitä niissä on. Tavaramäärästä ajattelen niin, että se on sopiva määrä, mikä sulautuu kotiin luontevasti. Hankin tavaran vain jos tiedän sille paikan.  

Toisin kuin moni luulee, minua ei vaivaa muiden kotien epäjärjestys tai suurempikaan kaaos. Päin vastoin, minusta se on ihanan mielenkiintoista ja viihdyn paikoissa, joissa kaikki ei ole niin justiinsa. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, millaisen haluaisin oman kotini olevan.

Siivouksessa on monia syitä, miksi se istuu minulle: järjestelyn myötä tunnen ajatukseni selkiytyvän, joten ehkä se on samalla myös oman henkisen elämäni kasassa pitämistä. Tekemisen tuloksen näkee heti. Se toimii minulla pään nollaajana, joten se rentouttaa samalla. Järjestyksen pitämisestä on ollut minulle apua arkipäivän asioiden organisoinnissa sekä töissä, että kotona. 

Kolikolla on kääntöpuolensa: heikkona hetkenä tällaisen "ominaisuuden" saattaa tuntea myös lievänä sosiaalisena paineena, jolloin poden elämäntavastani jopa pientä syyllisyyttä. Ilmoilla pyörii niin paljon keskustelua kaaoksesta, että tunnen otsassani Pohjoiskalotin kokoisen weirdo-leiman. Tai olevani suunnilleen oikeuttamaton joukkoon, jossa tarinat arjen kaaoksesta hauskasti kukoistavat, vaikka minulla ei ole pienintäkään halua ruveta pätemään tai katsoa nenänvartta pitkin. "No onhan sulla mahtava organisointikyky, mutta ehkä vähempikin riittäisi.." sanoi äiti kun piipitin asiasta hänelle. Niin, ehkä vähempikin riittäisi, mutta kun pidän siitä.

Moni pyytää tulemaan luokseen siivoamaan tai sisustamaan (jotka kulkevat mielestäni käsi kädessä). Toisinaan menenkin auttamaan, koska minulle se on melkein silkkaa huvia ainakin niin kauan kunnes tunnen olevani väline.

Sen sijaan minä voisin pyytää jonkun harrastamaan liikuntaa puolestani. Pelkkä ajatuskin alkaa laiskottaa ja ärsyttää siitäkin huolimatta, että entisenä himoliikkujana tiedän kuinka hyvä olo siitä tulee. En vaan meinaa saada sitä takaisin elämääni. Voisin kuvitella, että moni ajattelee siivoamisesta samalla tavalla, joten tätä kautta ymmärrän heitä. Kun ei innosta niin ei innosta, jolloin siitä tulee sellainen pakkopulla, että asian jättää mieluummin vaikka tekemättä. Jonkin ajan kuluttua tilanne on kuitenkin sellainen, että jotain on pakko tehdä ja se tehdään kiukulla vailla nautinnon hiventä.

Kaaos kuulemma ruokkii luovuutta. Uskon sen. Mutta itseäni voisin luonnehtia ehkä käytännölliseksi luovaksi, joka tuntee päänsä yhtä hyvin kuin kaappinsa.