Mulla on ollut pitkään asuntokuume. Rakastan toki kotiamme, etenkin nyt kun olemme saaneet siitä pikkuhiljaa remppaamalla juuri omanlaisemme. Mutta en ole näinä vuosina tuntenut oloani ihan kotoisaksi kerrostalossa, vaikka tämän pieni ja lämminhenkinen onkin. Haluaisin niiiin paljon asua maan tasalla. Haluaisin niiiin paljon oman pikkuisen pihan, johon lapsenkin voisi päästää leikkimään. Rivi-, omakoti-, pari-, tai erillistalo. Kaikki käy. Mies on kotoisin samasta kylästä kuin minä, jossa melkein kaikki asuvat omakoti- tai rivitalossa. Hänkin siis pitää siitä asuinmuodosta, mutta ei ahdistu kerrostalossa niin paljon kuin minä. Toki hän muuttaisi vaikka heti rivariin tai omakotitaloon. Rahastahan se on kiinni. Jos hankkisimme uuden kodin, budjettimme olisi tiukka. Tältä seudulta sillä saa kämpän, jota täytyy rempata
Aina silloin tällöin otan asian puheeksi miehen kanssa, mutta hän ei ole pahemmin korvaansa lotkauttanut kun ei ole mitään akuuttia tarvetta. Edellisen kerran puhuin asiasta ihan vakavissani pimeimpään talviaikaan. Sitten olen yrittänyt työntää kuumeen jonnekin, missä aurinko ei paista. Nyt se helkkari pulpahti taas pintaan ja mainitsin jälleen asiasta. Yht´äkkiä tapahtui jotain: mies olikin yhtä tohkeissaan kuin minä ja käytti hartaasti aikaa pankkien ja asunnonvälityssivuilla laskelmia ja vertailuja tehden. Hmm. Taitaa olla niin, että olen tartuttanut tämän mieheen. Olen tietysti nähnyt ilmiön ennenkin: häntä ei saa innostumaan tosi isoista asioista heti millään (painostaminen on vihoviimeinen taktiikka), mutta sitten pitkän ajan päästä saattaa alkaa tapahtua kun ajatus on kypsynyt mielessä. Minä taas haluaisin kaiken ja mielellään heti, mutta ei auta muu kuin yrittää tukahduttaa palavia sisuskaluja. Mutta mies on vaan hitaasti lämpenevää sorttia ja maailman harkitsevin ihminen, mikä on tietenkin hyvä asia. Ei tule ainakaan tehtyä tyhmyyksiä.
No, katsotaan, mihin tie vie. Vai viekö mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti