putsplank

Siivousjutut ovat olleet aina paljon tapetilla. Moni tuskailee kotinsa kanssa ja tiedustelee siivousintoilijoilta, miten he saavat pidettyä tavarat paikoillaan. Tässä ilmoittautuu nyt yksi siivousintoilija kertomaan ajatuksistaan. 

En oikein osaa sanoa tyhjentävää vastausta, koska elämäntapa on niin syvällä selkärangassa. Ihmisiä on niin erilaisia. Minä olen rutinoitunut ja säännöllisyyttä rakastava, jolle tämän kaltainen toiminta istuu luontevasti. 

Tietenkin meillä näkyy ja pitääkin näkyä elämisen ja tekemisen jälkiä, en missään nimessä halua mitään hissuttelua. Lapsi levittää tavaroitaan, askarteluvälineitään ja majojaan ympäriinsä, ja mies jättää omat jälkensä, enkä kulje koko ajan perheenjäsenteni perässä. Kuitenkin iltaisin ennen lapsen nukkumaan menoa hela hoito laitetaan paikoilleen ja siihen muukin perhe on tottunut. Iltarutiineihin menee yllättävän vähän aikaa, koska sellainen sotku tuntuu helpolta, pintakerrokseen ilmestyneeltä epäjärjestykseltä. 

Rutiineja on myös aamuisin: ennen töhin lähtöä laitan paikat kuntoon, koska siistiin kotiin on kiva palata. Aamulla tosin aikaa menee tähän hyvin vähän, koska illalla asiat on jo laitettu ojennukseen. Aamun juttuihin kuuluvat vain lähinnä sänkyjen petaus ja sellaisen pois siivous, mitä nyt aamuvalmisteluihin tarvitaan. Lapsen vaatteet ja tarhaan vietävät jutut laitan usein valmiiksi jo illalla.

Haluan että kaikelle on paikkansa ja jos ei vielä ole, luon sellaisen. En voi sietää ikuisesti ajelehtivia tavaroita. Käytän kaapeissa ja niiden ulkopuolella paljon säilytyslaatikoita tai -koreja, jotka nopeuttavat monia asioita. Käyn kaapit läpi säännöllisesti, koska haluan olla koko ajan perillä siitä mitä niissä on. Tavaramäärästä ajattelen niin, että se on sopiva määrä, mikä sulautuu kotiin luontevasti. Hankin tavaran vain jos tiedän sille paikan.  

Toisin kuin moni luulee, minua ei vaivaa muiden kotien epäjärjestys tai suurempikaan kaaos. Päin vastoin, minusta se on ihanan mielenkiintoista ja viihdyn paikoissa, joissa kaikki ei ole niin justiinsa. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, millaisen haluaisin oman kotini olevan.

Siivouksessa on monia syitä, miksi se istuu minulle: järjestelyn myötä tunnen ajatukseni selkiytyvän, joten ehkä se on samalla myös oman henkisen elämäni kasassa pitämistä. Tekemisen tuloksen näkee heti. Se toimii minulla pään nollaajana, joten se rentouttaa samalla. Järjestyksen pitämisestä on ollut minulle apua arkipäivän asioiden organisoinnissa sekä töissä, että kotona. 

Kolikolla on kääntöpuolensa: heikkona hetkenä tällaisen "ominaisuuden" saattaa tuntea myös lievänä sosiaalisena paineena, jolloin poden elämäntavastani jopa pientä syyllisyyttä. Ilmoilla pyörii niin paljon keskustelua kaaoksesta, että tunnen otsassani Pohjoiskalotin kokoisen weirdo-leiman. Tai olevani suunnilleen oikeuttamaton joukkoon, jossa tarinat arjen kaaoksesta hauskasti kukoistavat, vaikka minulla ei ole pienintäkään halua ruveta pätemään tai katsoa nenänvartta pitkin. "No onhan sulla mahtava organisointikyky, mutta ehkä vähempikin riittäisi.." sanoi äiti kun piipitin asiasta hänelle. Niin, ehkä vähempikin riittäisi, mutta kun pidän siitä.

Moni pyytää tulemaan luokseen siivoamaan tai sisustamaan (jotka kulkevat mielestäni käsi kädessä). Toisinaan menenkin auttamaan, koska minulle se on melkein silkkaa huvia ainakin niin kauan kunnes tunnen olevani väline.

Sen sijaan minä voisin pyytää jonkun harrastamaan liikuntaa puolestani. Pelkkä ajatuskin alkaa laiskottaa ja ärsyttää siitäkin huolimatta, että entisenä himoliikkujana tiedän kuinka hyvä olo siitä tulee. En vaan meinaa saada sitä takaisin elämääni. Voisin kuvitella, että moni ajattelee siivoamisesta samalla tavalla, joten tätä kautta ymmärrän heitä. Kun ei innosta niin ei innosta, jolloin siitä tulee sellainen pakkopulla, että asian jättää mieluummin vaikka tekemättä. Jonkin ajan kuluttua tilanne on kuitenkin sellainen, että jotain on pakko tehdä ja se tehdään kiukulla vailla nautinnon hiventä.

Kaaos kuulemma ruokkii luovuutta. Uskon sen. Mutta itseäni voisin luonnehtia ehkä käytännölliseksi luovaksi, joka tuntee päänsä yhtä hyvin kuin kaappinsa.

Kiitos tästä

Päädyin eilen illalla vihdoin katsomaan Yle Areenasta Toisen kanssa -sarjaa, enkä malttanut lopettaa, kunnes olin katsonut kaikki tähän mennessä ilmestyneet jaksot. Kello oli neljä aamulla kun lopulta kävin nukkumaan ja olin hyvin tietoinen että lapsi herää kolmen neljän tunnin kuluttua. 

Jos tiedät mitä tarkoittaa huutaen kuiskaaminen niin sellaiseen heräsin aamulla. "Äiti?... Äiti?... Äiti?" lapsi kutsui sängystään monta kertaa ennen kuin tajusin, ettei se ollut unta. Hän pyysi saada katsoa vähän aikaa Paavo Pesusientä iPadilta ja lyhyiden yöunieni ryydittämänä annoin luvan mielihyvin. Tavallisesti hän tulisi katselemaan meidän väliin, mutta nyt menikin alakertaan. Miten juuri tänä aamuna sattuikaan niin että hän haluaa olla itsekseen vähän aikaa. Kun vielä noin tunnin kestäneen seitin ohuen, mutta tarpeellisen unenpätkän jälkeen menimme alakertaan, lapsi oli rakentanut itselleen olkkariin majan ja katseli siellä tyytyväisenä Paavo Pesusientä.

- Mikset tullutkaan tänä aamuna äitin ja isin väliin katsomaan Paavoa?

- Mä halusin tulla alas. Minä annoin teidän nukkua.
- Se oli kiltisti tehty.

Jonkin ajan kuluttua aamiaisen jälkeen:

- Äiti mä rakastan sinua.

- Niin minäkin sinua, kultaseni. Ihanaa kun sanoit noin.

- Tiiätkö äiti mitä se tarkottaa kun rakastaa?

- Kerro mulle. 

- Se tarkottaa sitä kun tykkää toisesta tosi tosi paljon.

 On vaikea kuvailla, miten ihmeelliseltä tuntuu kun oma lapsi osoittaa rakkauttaan ja huomioi toisia. Olen paitsi iloinen, että olemme ehkä onnistuneet näyttämään hänelle sellaista mallia, mutta myös, koska hän käyttäytyy niin itse. 

Lapsen voimakas tempperamenttisyys ja tulisielu ovat taisteluineen välillä hyvinkin kypsyttäviä, mutta niiden vastapainona todella empaattiset ja huomaavaiset luonteenpiirteet tekevät edellä mainituista jutuista paljon pienempiä. Etenkin viime aikoina hellyyttä on esiintynyt erityisen paljon ja näitä tilanteita esiintyy yllättävissä hetkissä. Lapsi saattaa ottaa kädestäni kiinni kun hän katselee telkkaria, välillä silittää käsivarttani ja antaa siihen suukon. Illalla saatamme löytää kylppärin pöydälle rinnakkain asetetut hammasharjat valmiina pursotettuine hammastahnoineen. "Äiti sano kun haluat niin minä tulen ottamaan sen päiväpeiton pois. Minä voin tuoda teillekin univettä! Minä haluan tehdä sinullekin leivän." 

Tilanteita, joissa pala nousee kurkkuun.

10 vuotta

Siinä se sitten täyttyi, 10 vuotta siitä kun menimme naimisiin. Hääthän olivat ihan vasta äsken, joten en ymmärrä miten tässä näin kävi. Pakko se on kuitenkin uskoa kun laskee, että naimisiin mennessämme olimme ollet vajaat 7 vuotta yhdessä ja nyt olemme olleet kokonaisuudessaan yhdessä vajaat 17 vuotta. Hyvässä seurassa aika kuluu nopeasti. 

Kuten varmaan valtaosassa pitkistä suhteista, on tähänkin mahtunut kaikenlaista ylä- ja joskus jyrkkääkin alamäkeä. Olemme kasvaneet yhdessä melkein puolet elämästämme. Se tuntuu turvalliselta ja mukavalta kun vieressä on ihminen, joka tuntee koko historiani. Välillä sitä tietenkin on valmis lyömään päätään seinään toisen (molemminpuolisesti) ärsyttävien ominaisuuksien vuoksi, mutta kun katselee asioita taas vähän etäämmältä, ne ovat vaan pieniä asioita esimerkiksi sen rinnalla, että minun ei tarvitse kyseenalaistaa, haluaako mies elämältä samoja asioita kuin minä, onko hän valmis ottamaan vastuuta, onko hänellä samanlaiset arvot kuin minulla tai viihtyykö hän perheensä kanssa. Minun ei ole koskaan tarvinnut epäillä hänen rakkauttaan.

Miehen valapäivänä Vekaranjärvellä 1999. 

Välillä arjen tohinassa siitä täytyy kuitenkin oikein muistuttaa itseään, miten ymmärtäväinen ja perhettään parasta ajatteleva ihminen minulla on rinnallani. Arvostan sitä. Kaltaiseni temperamenttisen ja dominoivan tyypin kanssa ei varmasti ole aina helppoa elää, mutta toivon että avarakatseinen, ronskin humoristinen ja hieman hullu luonteeni on omiaan paikkaamaan vaikeammat puoleni.

Jotkut eivät koe, että suhteen eteen kuuluisi tehdä töitä, mutta itse olen sitä mieltä, että jollain tasolla tarvii. Ei sen varsinaisesti tarvitse tuntua työltä, mutta kuitenkin niin että siihen kiinnitetään erityistä huomiota, jotta suuremmilta kriiseiltä vältytään. Ennaltaehkäisten. Järjestämme säännöllisesti kahdenkeskeistä aikaa vähintään iltaisin lapsen mentyä nukkumaan ja myös silloin tällöin niin, että lähdemme treffeille tai jopa reissuun. Tämä resepti toimii meillä, toisilla ehkä toisenlainen.

Etenkin lapsen synnyttyä suhteessa on mielestäni ollut tärkeää kiinnittää erityistä huomiota toiseen myös puolisona, eikä vain lapsen vanhempana. Jopa pitkässä ja vahvassa suhteessa tilanne voi helposti lipsahtaa siihen, että asioita katsotaan vain lapsen kautta ja vuosien päästä saatetaankin huomata, ettei enää oikeastaan tunne toista. Kävimme taannoin pariterapiassakin, jossa puimme ikuisuusongelmia, joita varmasti joka suhteessa on. Ne ovat oman tulkintani mukaan sellaisia, jotka eivät yksin riitä syyksi siihen että suhde voisi huonosti, mutta jotka ovat aina olemassa ja ärsyttävät erityisen paljon matalasuhdannekausina. Kokemuksen jälkeen olen sitä mieltä, että ihmisten jotka haluavat suhteensa toimivan, pitäisi käydä pariterapiassa herkemmin, eikä vain suurimman kriisin (jos silloinkaan) edessä. Yllättävän yksinkertaisten ikuisuusasioiden puiminen ammattilaisen läsnäollessa voi tuoda mahtavia ahaa-elämyksiä. 

Kiitos mieheni menneistä vuosista, tästä on hyvä jatkaa.

Minä rakastan sinua!

Korkeasaaressa vuonna 2000.

Siloposket Kaivopuistossa 2003. 

Hääpäivänä 14.2.2004.

Häämatka Madeiralle 2004.

Pariisissa 2006.

3-vuotishääpäivä Madeiralla 2007.

5-vuotishääpäivämatkalla Roomassa 2009.

Tukholmassa hääpäivää viettämässä 2012.

"Kirjoittakaa lapulle, missä tilanteessa hääpari on kymmenen vuoden kuluttua," sanoivat kaaso-siskoni ja hänen miehensä häissämme. Tämän jälkeen sulhanen naulasi laatikon kiinni kiveä vasarana käyttäen. Hauska ohjelmanumero! Alussa ei olisi malttanut millään odottaa laatikon avaamista, mutta vähitellen esineestä tuli osa sistustusta ja siihen alkoi suhtautua kiinteänä elementtinä, jonka sisällä ei mitään olekaan. Kun hääpäivä koitti, olimme lähdössä New Yorkiin. Mies avasi laatikon ja siirsi laput muovitaskuun odottamaan lentomatkaa. Yläilmoissa meillä oli hauskaa lappujen parissa. 

10 vuotishääpäivänä Brooklyn Bridgen kupeessa.

sunnuntaitunnelmissa

Nyt on just hyvä talvi. Kuiva, kunnon pakkanen. Sellaisesta saa usein nauttia juuri tammikuusta alkaen. Valoakin alkaa olla enemmän ja ihan erilainen energia tehdä kaikenlaista.

Kotimme kupeessa olevan kartanon aluella on aina yhtä rauhallinen tunnelma. 

Ei ihme, että se on suosittua ulkoilualuetta.

Viimeisetkin sorsat ovat lähteneet livohkaan. Joissain puron kohdissa vesi jaksoi vielä virrata.

Jos oikein muistan, taustalla olevaa punaista taloa on käytetty joskus pesutupana.

Viimeksi kuvailin tässä kesällä.

Lähistön hevoset tulivat tervehtimään ja lapsi oli onnensa kukkuloilla.

Poikkesimme urheilupuistossakin, jossa oli tänä viikonloppuna hiihdon SM-kisat. Emme menneet "sisälle" asti, hengailimme vain vähän aikaa alueella. Jääkiekot kolisivat kaukalon laitoihin, hiihtoselostajan kuulutukset kaikuivat, räjähtänyt makkara maistui hyvältä ja kuuma mehu lämmitti sopivasti. Tämä kaikki aiheuttaa minulle tutun ja turvallisen olon, koska olen kasvanut urheilukentän kupeessa, joten hiihto-, luistelu- ja yleisurheiluhommat ovat erityisen tuttuja. Isäni on pelannut jääkiekkoa koko ikänsä, joten me lapset oleilimme usein kaukalolla. Siellä oli myös parhaat lumikasat, joiden päällä leikittiin vuorenvallotusta ja kaivettiin koloja ja tunneleita. Jääkiekkomatsien jälkeen minä ja parit muut lapset saimme kiskaa pitäneeltä naapuriltamme joskus myymättä jääneet, ihanan räjähtäneet makkarat ja kuumaa mehua, jonka sekaan laitettiin tietenkin lunta jäähdykkeeksi. Siksi kutsun vieläkin tavallista grillimakkaraa "kentänmakkaraksi." Joskus menimme äidin kanssa jo valmiiksi saunaan odottamaan iskän jääkiekkomatsin loppumista. Raotimme välillä saunan ikkunaa ja kuuntelimme parin sadan metrin päässä olevalta kaukalolta kantautuvia kuulutuksia.

Nyt on hauska asua taas saman kaltaisessa ympäristössä.

matka häämöttää

Ääääää, en jaksaisi enää millään odottaa reissun alkamista. Vielä neljä viikkoa, joka kyllä menee nopeasti. 

Toisaalta tämä odottelu ja etukäteisfiilistely on melkein parasta. Odotan ihan hirveästi jo matkaa edeltävää iltaa, kun viimeistellään pakkaamista hyvän musiikin tahdissa ja ollaan kutkuttavan jännässä tunnelmassa. Rakastan myös sitä hetkeä kun saavutaan lentokentälle. Rakastan lentämistä, lentokoneruokaa (olen varmaan tässä aika kirkkaassa vähemmistössä) ja sitä, että lennolla voi lukea mielin määrin. Olen säästänyt kolme edellistä Oliviaa tätä reissua varten. Sain siskoltani joululahjaksi Imagen vuosikerran ja toivon että eka ehtii tulla reissuun mennessä (en halua tarkistaa netistä ilmetymispäivää, koska on paljon kivempaa kun se on yllätys). Sen lisäksi otan tietenkin jonkun kirjan.

Minulla on tapana ostaa tulevan matkakohteen opas, vaikka olisin käynyt siellä aikaisemminkin ja omistaisin jo oppaan kyseiseen paikkaan. Se on ikään kuin muisto jokaisesta reissusta ja on kiva muutenkin saada päivitettyä tietoa, etenkin jos edellisestä kerrasta on monta vuotta. Nyt käteeni tarttui Mondon matkaopas ja se vaikuttaa hyvältä. Olen parina iltana juuttunut lukemaan sitä ja koko sisukseni on täynnä perhosia.

älä unohda

Lapsi syö iltapalaa ja selittää tohkeissaan päivästään. Katselen hänen hauskasti nousevaa ylähuultaan, rakoa etuhampaiden välissä ja juttujen mukana eläviä kulmakarvojaan. Kuuntelen lievästi sössöttävää ässää ja napakasti pärähtävää ärrää. 

Katselen iltaväsymysvallattomuuden punaamia poskia, kihartuvia hiuksia ja jatkuvasti käyvää suuta. Ruokaa sisään ja tarinaa ulos. Älä lähde mihinkään vaeltamaan, syö rauhassa loppuun. Yritän nähdä edessäni itse syömään opettelevan vajaan yksivuotiaan, mutta tilalla on isoksi venähtänyt tyttö, joka haluaa tehdä kaiken itse. Harjoittelee syömään haarukalla ja veitsellä.

Lapsen olemukseen tulee koko ajan uusia ulottuvuuksia, mutta älä unohda tätä. Älä unohda tuota rakoa hampaiden välissä ja sössöttävää ässää, ajattelen. Älä unohda alku-unihien kihartamia hiuksia, tai sitä, että asiat kimeltävät, hiuksiin täytyy saada ponnero tai että lepakot ovatkin oikeasti vamppupyyrejä. Älä unohda hitti-ilmaisuja, kuten sitä, että kaikki lauseet pitää aloittaa no-sanalla. Mitä ruokaa tänään oli tarhassa? No, riisiä ja kanaa. Oliko hyvää? No. Oli. Älä unohda sitä että hän haluaa halata ja suukottaa. Äläkä sitä, että hän juoksee vastaan. Älä unohda, että hän hymyilee pian herättyäänkin. Älä sitä, että hän on vähän yli pöydän korkuinen ja mahtuu syliin. Tai sitä, että hän kysyy luvan melkein kaikkeen. Älä unohda, että hän on sinun vielä hetken.

Kohta maailma vetää hänestä – höyhen höyheneltä – untuvakerroksen pois, eikä hän halua enää kertoa ihan kaikkea. Hänen katseensa syvenee, eikä meidän sanamme ole enää ainut totuus.

telkkarittomat päivät

Koti on täynnä kivaa ajanvietettä, mutta koska telkkarin katselu ja koneella oleminen on helppoa, sitä laiskistuu ja tylsistyy muun tekemisen ja juttelemisen suhteen. En minä mitään työpajaa halua pystyttää, mutta pientä herätystä horrokseen.

Vietimme viime viikolla telkkaritonta arkea maanantaista torstaihin. Ainoa poikkeus oli miehen synttäri-ilta, jolloin katsoimme elokuvan lapsen mentyä nukkumaan.

Koneella (ja puhelmella) oloa rajoitimme niin, että siellä käytiin, jos piti esim. tarkistaa joku asia tai halusi käydä facebookissa vaikka ennen nukkumaan menoa. Muuten siellä "roikkumista" vähennettiin.

Minulle telkkarittomuus ei ole koskaan ollut vaikeaa. Koneettomuus sen sijaan oli oudompaa, mutta ei sekään mitään kummempia vieroitusoireita aiheuttanut (tosin päiväthän menevät koneen ääressä töissä, joten ehkä siksi oli helpompi rajoittaa sen iltakäyttöä). 

Kyllähän kaikki tietävät, mitä tommosesta seuraa. Aluksi oli tietenkin vähän orpo olo, mutta tekemistä alkoi keksiä koko ajan enemmän. Parin päivän jälkeen kukaan ei hirveästi kaivannut noita laitteita. Välillä tehtiin jotain yhdessä, välillä puuhailtiin omia juttuja. Aika leppoisa tunnelma. 

Telkkariton viikko oli ihan hyvä ravistelu, koska sen vaikutus jäi; 

viikonloppuna ja tällä viikolla töllötin ja kone ovat pysyneet paljon poissa ihan vapaaehtoisesti. Välillä on tietenkin kiva löhötä telkkarin äärellä, mutta tämä "paasto" oli hyvä irtiotto pinttyneistä tavoista.

crazy about new york city

Olen ihan tarkoituksella säästellyt tätä puheenaihetta, mutta nyt kyllä en sitä enää tee. 

Yksinkertaisesti sanottuna: Minä rakastan New Yorkia!

Olen varmaan edellisessä elämässä asunut siellä, niin voimakkaasti se vetää minua puoleensa. Veti ennen vuonna 2007 tehtyä reissua ja vielä voimakkaammin sen jälkeen.

NY-hulluuteni ei kylläkään näy ulospäin kovinkaan paljon. Hulluus ilmenee muilla tavoilla: imen itseeni lähes kaiken, mikä aiheesta eteeni tulee. Käyn säännöllisesti katsomassa New Yorkin webcameja ja minulla on jopa puhelimen sääsovelluksessa pysyvästi näkyvissä New Yorkin sää, jota seuraan useita kertoja viikossa. Vaikka ajattelen kaupunkia joka ikinen päivä, puhun siitä yllättävän vähän. Siksi ihmiset eivät varmaan tiedä todellista NY-hulluuteni tasoa (paitsi ehkä tämän jutun jälkeen). :D 

Tähän ei kuitenkaan pidä sekoittaa kulttuuria. Siellä on paljon hienoja ja kiehtovia asioita, mutta nimenomaan kaupunki on se, mikä kiehtoo. Ei niinkään yleisesti Amerikka tai sen kansa.

Flatiron on yksi lempparirakennuksistani.

Olen harvoin ihan oikeasti kateellinen ihminen, mutta aina kun joku tuttavani on lähdössä minun kaupunkiin, olen kateudesta vihreä. Onneksi kateus ei sentään ole niin pahaa, etten voisi ottaa sitä huumorilla tai olla iloinen tuttavani puolesta. Mutta NY on ainut matkakohde, joka minulla tuntuu ihan todellisena tuskana ja kaipuuna. Ihan kuin jotain rakasta ihmistä ikävöisi. On se jännä. Onneksi mies pitää paikasta lähes yhtä paljon, joskaan hän ei ole samalla tavalla hulluna siihen.

Ja miksi puhun tästä nyt? No siksi. Että. Meillä on lennot New Yorkiin! Lähdemme sinne helmikuussa juhlistamaan 10-vuotis hääpäiväämme. Tarkan harkinnan jälkeen päätimme, että lapsi ei lähde mukaan muutamasta syystä: vaikka hän on tottunut mitä erilaisempiin paikkoihin ja tilanteisiin ja olisi tuollakin varmasti ihan ok, noin pieni lapsi ei pitemmän päälle siltikään nauttisi niin hektisestä reissusta ja pikainen arkeen palaaminen voisi noin pienellä olla jet lageineen rankka homma. Hänellä on mummin ja ukin luona taatusti paljon hauskempaa. Hänen kanssaan voimme sitten lähteä ensimmäiselle lentokonereissulle vähän lähemmäs.

Ja nyt kun olen vakuutellut näillä hyvillä argumenteilla itselleni, että olen hyvä vanhempi siitäkin huolimatta, että lapsi on pitkän pätkän hoidossa, voin iloita, ettei meillä ole reissussa aikatauluja, ottaa koko lennot ihan rennosti ja pyöriä kaupungilla myös myöhemmin illalla. Luksusjuttuja lapsen vanhemmille.

Kiitän jo etukäteen vuolaasti vanhempiani, jotka ottavat lapsen hoitoon ja mahdollistavat matkan meille! Tämä merkitsee niin käsittämättömän paljon, että sitä on vaikea kuvailla.

Hotel Chelsea, tuo taiteilijoiden tyyssija.

En oikein edes osaa sanoa, mikä siinä kaupungissa viehättää niin paljon.

Kaikkein eniten pidän kaduilla hengailemisesta, ihmisten katselemisesta ja mahdollisimman aidoista paikoista. Olen muuten aina haaveillut pääseväni seuraamaan NY:n poliisin työtä yön tai parin ajaksi. Minua kiinnostaa myös kaupungin nurja puoli.

Ihme kyllä, minua ei edes erityisemmin kiinnosta shoppailla siellä. Tietenkin vähän, mutta tuntuisi ajan haaskaukselta kierrellä kaupoissa kun koko kaupunki odottaa tutkimista. 

Viime reissulla keskityimme kiertelemään kaupungilla, joten jätimme suosiolla museot ja muut seuraavaan kertaan. Mies paloi jo silloin halusta nähdä USS Intrepid -lentotukialuksen, joka huonolla säkällä olikin remontissa. Nyt uusi yritys! Minä haluaisin nähdä tällä kertaa (sisältä asti) ainakin New York Public Libraryn, ja MoMAn tai Metin. Aivan pakko myös hankkutua johonkin ihanaan kirjakauppaan ja etsiä kirpputori. Paljon jää taas näkemättä, mutta koska ei huvita tehdä reissusta mitään suoritusta, on vaan parasta mennä ihan fiiliksen mukaan rennolla tahdilla sen kummempia suunnittelematta. Kaikki riippuu tietenkin myös säästä, joka voi helmikuussa olla mitä vaan. Hienoa kuitenkin fiilistellä etukäteen! 

Tässä vielä muutama pikku pala viime reissusta:

Brooklyn Bridgellä katselemassa auringonlaskua.

Central Parkin pöheikköä.

Autenttinen Harlem.

Katufiilistä jossain päin downtownia.

Turisti.

hurry up!

Olen niin kyllästynyt kiireestä valittamiseen, että nyt kyllä saa riittää. Oikeastaan olen koettanut tehdä muutosta jo vähän aikaa. Kuulumisia tiedustellessa yleinen vastaukseni on "kamala kiire." Sehän ei ole mitenkään uutta, että hommia ja häsläystä riittää, mutta mitä muuta? Jotenkin tämä syksy on avannut silmäni.

Kun joku on viime aikoina kysynyt minulta kuulumisia, suusta meinaa lipsahtaa automaattisesti sama kiire-kommentti, mutta sen sijaan olen saanut vastattua, että kiitos hyvää. Kyllähän minulle hyvää voi kuulua, vaikka vilinää riittää. On muuten yllättävän vaikeaa vastata yksinkertaisesti noin ja se vaatii opettelua. Tulee heti vähän huono omatunto: ajatteleeko toinen nyt että on liian leppoisaa kun ei yhtään narise? Voi tätä suomalaista ajattelua.

En halua kuitenkaan tehdä itsestäni mitään jeesustelijaa. Kyllä saa valittaa – jokaisella on mussutuspäivänsä tai -viikkonsa – mutta haluan luopua kestovalittamisesta. Pidetään vaikka oletuksena, että moni menee tukkaputkella, mutta mitä muuta kuuluu? Tiedän kyllä, että aina ei voi itse valita tahtiansa, mutta on kiireessä usein paljon omaakin aikaansaannosta ja silloin siitä muriseminen on tyhmää. Minusta silloin saa niristä, jos hihna on vastentahtoisesti liian tiukalla ilman tietoakaan sen löystymisestä. 

Minulla on ollut pari viikkoa tavallista kovempi työtahti. Muutaman kerran on tehnyt mieli avata kiirevirsihanat, mutta sitten olen saanut tukittua suuni niin että venttiilin ohi on päässyt vain muutama pikku pihaus. Ei minulla ollut yhtään sen huonompi fiilis kun pidin mölyt mahassani. Päinvastoin.

happy days

Joskus on niin hyviä ja onnellisia kausia, että melkein pelottaa. Sellainen on meneillään nyt. Tulee melkein huono omatunto koska tiedän, ettei se ole itsestään selvyys. Yritän vakuuttaa itselleni, ettei pitäisi potea huonoa omaatuntoa, vaan nauttia täysillä. Viime syksy ja talvi eivät olleet helppoja ja siksi tuntuu erityisen mukavalta nyt. Olen vaan todella kiitollinen.

gallup

Hei, olet nyt tehnyt muutaman viikon niitä 6-tuntisiä työpäiviä. 

Ehditkö antaa muutaman kommentin siihen liittyen?

- No ilman muuta!

Onko 4-päiväisestä työviikosta luopumisen tuska helpottanut?

- On joo. Se helpotti kyllä sitten aika pian, vaikka en minä edelleenkään ole ihan sisäistänyt sitä, ettei minulla ja lapsella ihan oikeasti ole enää yhtä yhteistä arkivapaapäivää. Onneksi olen kuitenkin tajunnut viedä lapsen maanantaisin tarhaan ja mennä itse töihin. Hehheh.

Miltä muutos on tuntunut?

- Täytyy sanoa, että vaikka itse ajattelin miten paljon positiivisia asioita uusi järjestely voisi tuoda, en kuitenkaan ajatellut, että koko juttu muodostuisi näin loistavaksi ratkaisuksi.

Kerro esimerkkejä.

- No juuri niitä seikkoja, joita etukäteenkin ajattelin: pääsen hakemaankin lasta tarhasta, syömään päivällistä samaan aikaan muiden kanssa, ilta-aikaa on enemmän, jolloin on enemmän intoa ja energiaa tehdä perusaskareiden lisäksi muitakin juttuja. Ja.. No nyt on nukkumisongelmatkin kuin pois pyyhkäistyt! Menen nimittäin nykyään pehkuihin hyvissä ajoin, koska ilta ei lopu kesken. Ihan mahtavaa! Lisäksi lapsi on nyt muinakin arkipäivinä kuin maanantaisin "äidinkin tyttö", koska ehdin viettää enemmän aikaa hänen kanssaan. Mitähän vielä? Niin! Olen innostunut vähän liikunnastakin taas. Sitten tää on vaikuttanut selvästi myös parisuhteeseen; pilkettä on enemmän, koska stressi on haihtunut olemattomiin. Lumipalloefekti kokonaisuudessaan koko homman myötä.

Kuulostaa oikealta ratkaisulta. 

Kaduttaako, kun et heti alussa alkanut tehdä töitä tämän viikkomallin mukaan?

- Ei. Kyllä noi pari vuotta oli oikein hyvä olla yksi arkipäivä kotona, vaikka se osoittautuikin välillä vähän haasteelliseksi.

Onko tämä vaikuttanut työntekoon? Miltä tuntuu lähteä töistä niin aikaisin?

- Aikaisin lähteminenhän tuntuu mahtavalta! Samalla on vähän sellainen tunne kuin olisin varkain liikkeellä. Päivät ovat pysyneet kasassa yllättävän helposti, vaikka tuntimäärä on sama. En tiedä johtuuko se siitä, että tunnit jakautuvat nyt tasaisesti jokaiselle päivälle. Toki pitempiäkin päiviä toisinaan on, mutta niin voi välillä ollakin. Motivaatio on selkeästi lisääntynyt ja on ollut yleisesti tosi hyvä fiilis. Energiaa riittää. Iso merkitys on luonnollisesti varmaan tarpeeksi pitkillä yöunilla. 

Huomaatko lapsessa muita muutoksia kuin että hän on nyt useammin "äidinkin tyttö?"

- Kyllä minä yhtenä päivänä totesin, että kapinointi on vähentynyt aika radikaalisti tän uuden järjestelyn myötä. Se siis johtui juuri siitä, mitä aikaisemmin epäilin.

Onko varjopuolia?
- No vieläkin on vähän huono omatunto siitä, että lapsi on tarhassa nyt viitenä päivänä viikossa. Mutta toisaalta hän viihtyy siellä hyvin ja onhan tämä tuonut paljon hyviä puolia. Onko järkeä pitää kiinni yhden päivän vapaasta, jos muut päivät ei asetu? Ei näköjään. Mutta toiselle sopii tonen viikkomalli, toiselle toinen.

Mihin aikaan menet nyt töistä kotiin?

Riippuen siitä mihin aikaan ehdin töihin niin 15.30-17.00 välisenä aikana. 

Tosi hyvissä ajoin siis! Suosittelisitko nyt äitiysvapaalta palaaville 
tätä vai 4-päiväisen viikon mallia?

- Ehkä mä edelleenkin olisin aluksi vähän pienemmän lapsen kanssa kotona yhden päivän viikossa, mutta myöhemmin kyllä siirtyisin tähän ihan ehdottomasti.

Tämähän ei ole kuitenkaan ikuista. Mitä ajatuksia se herättää?

- Kyllähän se vähän välillä mietityttää, mutta onneksi se ei ole vielä niin ajankohtainen murhe, koska voin halutessani tehdä tällaista työviikkoa vielä monta vuotta. Se on hieno etu. Olen samalla vähän mielessäni kyseenalaistanut perinteisen 8 tunnin mallin tarpeellisuutta, koska tässäkin ajassa tuntuu ehtivän yhtä paljon kuin kahdeksassa tunnissa. Sitä on varmaan vaan paljon tehokkaampi kun hommat pitää saada tehtyä lyhyemmässä ajassa, tai en tiedä mistä se johtuu.

Kiitos ajastasi ja mukava syksyä!
Kiitos samoin!

hitaasti tanssien

Kiinnitän kaupungilla kulkiessani aika paljon huomiota vanhempiin ihmisiin ja erityisesti pariskuntiin. Eräänä päivänä ratikassa oli erittäin boheemi, vajaa 8-kymppinen pariskunta. Elämä ei selvästikään ollut kohdellut heitä aina lempeästi, mutta kummankaan silmissä ei ollut tietoakaan katkeruudesta. Oli suorastaan liikuttavaa, miten heistä huokui pitkä yhteinen taival. Lempeää piikittelyä ja pienin elein tehtyä äänetöntä sananvaihtoa.

En tiedä, miksi vanhat pariskunnat liikuttavat minua. Kuvittelen, miten he ovat tavanneet kirkasotsaisina. Yhteisen taipaleen edetessä katse on syventynyt, eikä otsakaan ole enää niin kirkas. Ulkoinen olemus vähenee, mutta sisältö lisääntyy. He ovat kasvaneet yhdessä ja yhteen, vihassa ja rakkaudessa. Molemmilla oma versio tapahtumista. 

Olen kuullut hirveän monta kertaa sanottavan, ettei vanhempien pitäisi enää kävellä käsi kädessä. Minun on vaikea ymmärtää, miksi. Ehkä heidän mielestään tietyssä ikävaiheessa pitäisi lakata tekemästä asioita, joita tavallisesti yhdistetään nuoriin. Minut saa poikkeuksetta hymyilemään käsikkäin kulkevat vanhukset. Se kertoo jotain suhteesta.

Joskus puoliso sokeutuu toisen ikääntymiselle ja havahtuu näkemään vasta jostain merkistä, ettei mielitietty olekaan enää samanlainen kuin vuosia sitten. Boheemipariskuntaa katsellessani mietin, miten he mahtavat toisensa nähdä. Onko toinen yhä kaunis? Onko tämä ihminen tuntunut oikealta, vai palaako vielä mieleen joku nuoruuden tulinen ihastus tai kesken taipaleen tapahtunut hairahdus?

Ihmisellähän ei voi olla kokonaista identiteettiä, jos hän on kasvanut jonkun kanssa koko ikänsä. Kun toinen menehtyy, jää jäljelle puolikas, eksynyt kappale. En ihmettele yhtään, että jotkut lähtevät peräjälkeen. 

Sitten boheemipariskunnan tuli aika jäädä pois. Kankeasti he nousivat, mies otti naisen laukun ja tuki toisella kädellä vaimoaan. Liikkeet olivat kuin hidastettu, pitkään harjoiteltu tanssi. 

hei sitten, kotipäivät

Olen tehnyt 4-päiväistä työviikkoa siitä lähtien kun palasin pari vuotta sitten hoitovapaalta töihin. Työpäiväni matkoineen venyvät usein, joten yhteistä aikaa lapsen kanssa ei paljon arkena jää. Onneksi mies pääsee hakemaan lapsen hyvissä ajoin, joten tytön tarhapäivät eivät veny liian pitkiksi. Minun ja lapsen yhteiset vapaat maanantait ovatkin olleet kullan kallista äiti-tytär -aikaa. Silti loput arkipäivät ovat vaivanneet minua jatkuvasti, koska en meinaa saada niitä tasapainoon. Sen lisäksi, etten ehdi nähdä lasta tarpeeksi on muitakin miinuspuolia: syön liian myöhään, enkä ehdi harrastaakaan mitään. Mies ehdotti kerran, että siirtyisin 4-päiväisesta viikosta 6-tuntiseen päivään (5 päivää viikossa). Tyrmäsin ehdotuksen, koska pidin yhtä yhteistä vapaapäiväämme toimivampana ratkaisuna.

Pitkän ajan päästä aloin miettiä, ettei 6-tuntinen päivä ehkä olisikaan huonompi ajatus, vaikka siihen liittyykin omat haasteensa; työpäivä on vaikea puristaa kuuteen tuntiin. Mutta toisaalta, pitäähän minun nytkin tehdä neljän päivän aikana melkeinpä viiden päivän työt.

Hyötyjä siinä olisi ehdottomasti se, että vaikka välillä joutuisinkin olemaan töissä hieman pitempään, tulisin silti lähteneeksi paljon aikaisemmin kuin nyt. Tämä taas mahdollistaa sen, että minäkin pystyisin viemisen lisäksi myös hakemaan lapsen tarhasta ja pääsisin perheen kanssa samaan aikaan ruokapöytään. Ja koska ilta-aikaa jäisi enemmän, minulla riittäisi varmasti energiaaja ja aikaa tehdä perusaskareiden lisäksi muutakin. Epäilemättä miehenkin työnjälkeinen aika tulisi olemaan vähän vapaampi. Ehkä nukkumaanmeno-ongelmanikin voisi ratketa kun malttaisin mennä sänkyyn hyvissä ajoin. Hyviä puolia on paljon.

Minulla on ollut sellainen olo, että tämä syksy tulee olemaan jonkinlaista muutoksen aikaa – ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Eilen sitten tein ratkaisevan päätöksen ja neuvottelin viikkorytmin vaihdoksesta työpaikan ja päiväkodin kanssa. Muutokset voidaan päiväkodissa tehdä aina kuun alusta alkaen, joten minulla on nyt reilu viikko aikaa asennoitua uuteen suunnitelmaan. Olen muutoksesta samaan aikaan innoissani (yllä listaamieni seikkojen ansiosta) ja surullinen: yksi yhteinen arkivapaa oli vielä ripe siitä elämästä kun olin vielä kokonaan lapsen kanssa kotona. Minulla on sitä kova ikävä. 

Todellisuus iski kasvoille kunnolla vasta tänä aamuna: Tämä tapahtuu nyt oikeasti! Tuntuu, että otin jopa hoitovapaalta palaamisen kevyemmin. Luulen, että tässä on kyse nimenomaan siitä, että tiedostan yhä selvemmin lapsen kasvavan: hän ei ole enää täysin minun. Ei ole enää niitä yhteisiä arkipäiviä, kun mietitään että mitä tänään keksittäisiin vai ollaanko vaan kotona. Tunnetta voimistaa myös se, etten tiedä tulenko enää koskaan kokemaan sitä äitiysloma- ja hoitovapaa-arkea. Siksi tästä luopuminen on yllättävän iso juttu. Toki teen vieläkin lyhyempää viikkoa, mutta olen silti joka päivä poissa. 

Nyt saan heittää hyvästit myös muulle ohjelmalle, jonka maanantait mahdollisti: en pääse hoitamaan menoja, kuten neuvolaa, lääkäriä tms. ilman että ne vievät työaikaa. Samoin "leikkitreffit" äitiyslomalla tutustumiemme kavereiden kanssa vaikeutuu arkena huomattavasti. Puhumattakaan molemmille mieluisista kauppareissuista, kun menimme lapsen kanssa yhdessä hoitamaan viikon ruokaostokset ja toisinaan poikkesimme lounaalla jossain kivassa paikassa. Ne oli meidän juttuja. Pientä huonoa omaatuntoa aiheuttaa sekin että vaikka meillä tulee olemaan yhteistä arkiaikaa enemmän, silti nyt lapsen tarhaviikko viidennen päivän myötä pitenee. Toinen on kuitenkin vasta kolme ja puoli. Yritän selittää itselleni, että onneksi yksittäinen päivä ei sentään ole kovin pitkä ja hän tuntuu viihtyvän uudessa päiväkodissa tosi hyvin.

Hirveän ristiriitainen olo. Vaikka koko perhe taatusti hyötyy uudesta järjestelystä paljon, on sellainen fiilis, että minusta ollaan leikkaamassa osaa pois. Täytyy raportoida tilanteesta sitten kun olemme eläneet vähän aikaa uuden "mallin" mukaan. No joka tapauksessa tilanne voisi olla ihan toisenkinlainen, joten kaiken järjen mukaan minulla ei ole mitään itkun aihetta: minulla sentään on mahdollisuus lyhennettyyn työviikkoon niin kauan, kunnes lapsi menee toiselle luokalle. Se on iso juttu se.

uudessa tarhassa

Se oli sateinen päivä.

Kun viime vuonna teimme kaupat uudesta kodista, laitoimme heti lokakuussa siirtohakemuksen lähitarhaan. Uudessa paikassa oli aika ruuhkainen tilanne, mutta olimmekin varautuneet pitkään odotukseen. Keväällä saimme tietää, että elokuussa sitten. Siihen asti lapsi kävi vanhaa tarhaa, mikä ei onneksi käynyt kovin vaikeaksi miehen liikkuvan työn ansiosta. Ajoitin kesälomani niin, että loput siitä olisi samaan aikaan kuin lapsen ensimmäiset päivät uudessa päiväkodissa, jotta hän voisi olla aluksi lyhyempiä päiviä.

Puhuimme lapselle uudesta tarhasta usein, jotta hän sisäistäisi edes hiukan, ettei vanhaan paikkaan enää kesän jälkeen palata. Tänään sitten koitti ensimmäinen päivä. Tutustumiskäynnistä oli selvästi jäänyt jotain mieleen.

Aluksi lapsi oli ymmärrettävästi aika takiaisena, mutta annoin hänen rauhassa kerätä rohkeutta. Hetken päästä uteliaisuus voitti kun leluhyllystä löytyi hieno auto. Aamupala-ajan koittaessa lapsi pääsi keittiöön mukaan hakemaan ruokakärrejä (vanhassakin tarhassa joku sai aina mennä avuksi) ja tämä tuttu ja tärkeä rutiini toi selvästi lisää rohkeutta ja varmuutta. 

Kun persikkasoseella höystetty puuro alkoi kadota suuhun, aloin liueta paikalta. Lapsi jäi reippaasti pöydään, antoi tavanomaiset pusut ja vilkutukset. Sovin, että haen lapsen lounaan jälkeen. Kävelin sateessa kotiin ja vietin pari joutilasta tuntia. 

Kun palasin tarhaan, lapsi juoksi iloisena vastaan. Uudesta paikasta ja vieraista ihmisistä huolimatta hän näytti yllättävän vapautuneelta. Oli kuulemma mennyt hyvin, vain yksi hyvin pieni ikävä äitiä -itku oli tullut pihaleikeissa. Ruokakin oli maistunut niin, että lisääkin meni vähän. Hienoa!

Kotimatkalla lapsella oli kunnon kyselyripuli. Taisi jännitys purkautua. Kotona vein hänet suorinta tietä päikkäreille ja nehän maistuivatkin jännän aamupäivän jälkeen hyvin.

Toivottavasti mukautuminen jatkuu yhtä hyvin. 

tervitused tallinn

Ei kyllä hajuakaan, onko otsikko oikein kirjoitettu (Googlen kääntäjään ei aina ole luottamista). Parin päivän reissu Tallinnaan oli ihana ja rento. En ole ollut siellä kovin montaa kertaa ja vain kerran aikaisemmin yötä, joten siellä on minulle edelleen paljon uutta. Kuten yleensäkin kaupunkireissuilla, nytkin keskityimme lähinnä fiilistelemään kaduilla kun ilmakin oli niin hieno. Meillä oli hotelli vanhassa kaupungissa, jossa vietimmekin koko reissun. Eihän sieltä ihanan tunnelmallisilta kujilta malttanu lähteä. Ehkä sitten kun se on jo koluttu tarpeeksi monta kertaa. 

Seuraavaksi massiivinen matkakuvaläjä. Hop! 

Meillä oli aamulaiva ja olimme perillä jo klo 9.30. Huoneen sai vasta klo 14.00, joten kiirettä ei ollut. Matkalla satamasta pysähtelimme mm. tässä leikkipaikassa.

Minkä lapsi edellä...

...sen iskä perässä.

Laukut sai onneksi heittää hotelliin säilöön jo etukäteen.

Pienin meistä simahti ennen sopivan lounaspaikan löytymistä. Vähemmästäkin, kun takana oli klo 5.30 herätys, jännä laivamatka ja leikkipuistossa heilumista. Herääminen tapahtui kreivin aikaan, kun annoksia tuotiin pöytään.

Kanaa ja granaattiomenakirsikkaviinikastiketta. Not Bad. Hyviä ja tunnelmaa pursuavia ravintoloita olisi ollut niin paljon, että valinnanvaikeus iski. Miksi muuten suomalaisilla tarjoilijoilla on harvoin mitään teemapukeutumista?

Jäätishimo iski ruoan jälkeen kaikkein pahimmassa turistikohdassa, vanhan kaupungin portilla. Jäätis. En saa tarpeekseni viron kielestä. Leikittelevää, hyväntuulista ja humoristista.

Elämäni kallein jäätelö ensimmäisen nuolaisun jälkeen. Pieni pallo ja iso hinta. Lopulta tulimme kyllä siihen tulokseen, että tyttö antoi rahasta väärin takaisin, koska hän laskeskeli vaihtorahoja vähän häkeltyneenä. Vai voiko noin pieni pallo maksaa kolme euroa? Ei edes hinnakkaammassa ravintolassa ollut tuollainen jäätishinta.

Sedät soittavat hienosti tommosia ruukkurumpuja.

Mainitsin miehelle, että haluaisin taas sellaisen lintupillin, joka minulla on ollut lapsena. Sisään laitetaan vettä ja kun pilliin sitten puhaltaa, kuuluu ihanaa liverrystä. En ole nähnyt niitä enää missään. Käsittämätöntä, nimittäin noin puoli tuntia myöhemmin näin torilla näitä savesta tehtyjä. "Kannattaisko sun toivoa äkkiä jotain lisää, jos vaikka nekin toteutusi?" tokaisi mies.

Hotelliamme vastapäätä oli kiva pieni baari tai mikä lie kahvila.

Päivän kaupunkisamoilun jälkeen saimme vihdoin huoneen. Hotelli näytti ihanalta ja voin suositella sitä lämpimästi. Narisevat lattiat, sokkeloisia käytäviä, parruja, koristeellista sisustusta.

 

Meillä oli noin 20 neliön huone, joten tilasta ei ainakaan ollut pulaa. Huoneet olivat siistit ja kivasti rempattu vanhaan rakennukseen istuvaksi.

Pienet päikkärit luonto-ohjelman tahdissa ennen kaupungille paluuta.

Raatihuoneen torni.

Illalla ravintolassa oli hauska lyhyt ohjelmanumero. Henkilökunta esitti pienen näytelmän, joka oli aika hyvin huumorilla höystetty. Lapsi oli ensin ihmeissään turpaanvetokohdista, mutta kun selitimme että pojat tekevät niin vain leikisti niin johan alkoi nauru raikua.

Yöpuulle. Unta ei tarvinnut iltaisin kauan odotella.

Hetki telkkaria vielä.

Huoneen ikkunasta oli ihan kiva näkymä. Aamuaurinko tervehti näin.

Aamiainen oli erinomainen. Tarjolla oli oikeastaan melkein kaikkea, mitä ihminen voi toivoa. 

Tarjonta muistutti hieman Suomen hotellien aamiaista, joskaan se ei ollut niin mahtipontinen, mutta joiltain osin jopa kekseliäämpi.

Ota hei vielä vähän puuroa.

"Hei, asennetaanko ovet aukeamaan ulospäin?"

Eräästä käytävän kattolampun roikkuvista lasipisaroista lähti kivat varjot.

Haluaisitko sinä nostaa uunista vasta paistetut pullat Ridgen, Taylorin tai Brooken naamalla? 

Hei nyt oikeasti!

Tuijotan aina ovia ja niiden kahvoja.

Riksakuskeja tauolla siellä.

Amerikkalainen turistiperhe.

Piti päästä kaupunkijunaan, ja se jos mikä oli loistavaa helletoimintaa. Takapenkit on meidän! Selkä menosuuntaan päin. Oli hauska seurata ihmisten huvittuneita ilmeitä kun menimme junalla ohi. Päädyimme aika monen turistin kuvaan. Kierros kesti 20 minuuttia, mutta olisin voinut heittää putkeen pari kiekkaa.

Lapsi sai rahastajatytöltä viirin ja sehän oli aarre.

Olin ensimmäistä kertaa Tallinnassa näin keskellä kesää. Kaunis paikka se on muutenkin, mutta nyt meinasin pakahtua. Jokaisen nurkan takana odotti jotain visualistin silmää hivelevää. Olisin voinut samoilla noilla kaduilla loputtomiin.

Eräs lounaani. Kana-sienirisotto oli hyvää.

Lastenmenun sai värittää.

Lapsen kanssa reissatessa tulee aina nukuttua hyvin. Tässä ollaan matkalla hotelliin päikkäreille koko porukka. Kolmevuotiaan kanssa matkustaminen alkaa olla jo ihan erilaista kun hän saa siitä enemmän irti ja osaa käyttää jo vähän omaakin järkeään.

Päikkäreiden jälkeen ehostus ja ulos.

Tämä pieni puisto sijaitsi ihan hotellimme vieressä. Bambia piti päästä taputtamaan.

Seinissä oli kivoja kuvia.

Matkalla Patkulin näköalapaikalle.

Ylhäällä olevilla kaduilla ja kujilla ei ollut ruuhkaa.

Taas näitä.

Hienot näkymät oli Patkulista. Olisi aika täydellinen paikka ekoille treffeille.

Ja taas..

Takaisin alhaalla. Lapsi halusi vielä "tolille pyölimään."

Rattaita ei ensimmäisen päivän jälkeen kovin paljon käytetty. Olihan se helpompaa mukulakivikaduilla liikkumisen kannalta ja isi kantoi hartioilla kun alkoi väsyttää.

"Maista mantelii!" Ja mehän maistoimme. Joulupipareilta maistuivat. Himo tuli.

"Thank you for taking photo for 50 cent" luki ikkunassa ja minä maksoin. Jonkun gallerian auto on se.

"Sydämeen sattuu", sanoin miehelle kun lähdimme kävelemään hotellilta satamaan. Minun on vaan niin vaikea lähteä paikoista. Piipahdin vielä matkan varrella katsomassa Olevisten kirkkoa, jonka torni on kokonaisuudessaan 124 metrin korkuinen.

Kotia kohti.

Pidän Tallinnasta joka kerta enemmän ja nyt kun olen saanut maistaa siellä yöpymistä, en muuta enää haluaisikaan. Harmittelen, että osa sinne menevistä ei osaa arvostaa kaupunkia muuten kuin halpojen juomien osalta. Onneksi nautiskelijoita kuitenkin riittää. Rakastan sitä, miten tyylikkäästi kaupungin rakennuksia on kunnostettu ja miten kivasti ravintoloita ja kauppoja on niihin laitettu. Haltioidun myös huonokuntoisista taloista, pinnoista ja rosoisuudesta. Pidän heidän vieraanvaraisuudestaan, kielestään ja erityisesti nimistä, oli sitten kyse kadun, paikan tai ihmisen nimestä. Ja rennosta asenteesta. Eräskin kukkamyyjä veti röökiä kioskissaan. Sellainen rentous hymyilyttää, vaikka samalla on mukava ajatella, ettei meillä saisi sellaista edes tehdä. Rennoissa paikoissa on kuitenkin paljon sellaista asennetta, mitä kotimaahan kaipaisin. Yksi on se, että näissä paikoissa suhtaudutaan lapsiin tosi kivasti ja luonnollisesti. Siellä perheen pienimpiä ei tarvitse piilottaa näkymättömäksi.

Lapsesta puheen ollen, hänkin vaikutti viihtyvänsä oikein mainiosti. Turisteista huolimatta vanha kaupunki on ihanan rauhallinen, siellä on yllättävän hiljaista kun autojakaan ei juurikaan liiku. Lapselle tuli luonnollisesti välillä väsy ja pientä känkkistä, mutta niistä selvittiin aika helposti. Lähtöä edeltävänä iltana lapsi ilmoitti haluavansa kotiin, mutta aamulla totesi vähän allapäin, ettei haluaisi vielä lähteä. Vähän taisi olla samanlaiset fiilikset kuin äidillä. 

Ja mitäkö ostin sen lintupillin lisäksi? No Tallinnasta hankitaan tietenkin pellavaa. Tällä kertaa housujen muodossa. Kävin katsomassa kaksi kertaa myös yhtä ihanaa pitkää pellavamekkoa, mutta raskain sydämin jätin sen lopulta kuitenkin ostamatta.

Hamittaa, että kivan reissun päätteeksi pitää aina kestää laivalla kaikenlaisia junttimoukkia, mutta onneksi se ei kuitenkaan tunnelmaa pilaa.

Kiitos, ihana Tallinna. Toivottavasti näemme taas pian!