älä unohda

Lapsi syö iltapalaa ja selittää tohkeissaan päivästään. Katselen hänen hauskasti nousevaa ylähuultaan, rakoa etuhampaiden välissä ja juttujen mukana eläviä kulmakarvojaan. Kuuntelen lievästi sössöttävää ässää ja napakasti pärähtävää ärrää. 

Katselen iltaväsymysvallattomuuden punaamia poskia, kihartuvia hiuksia ja jatkuvasti käyvää suuta. Ruokaa sisään ja tarinaa ulos. Älä lähde mihinkään vaeltamaan, syö rauhassa loppuun. Yritän nähdä edessäni itse syömään opettelevan vajaan yksivuotiaan, mutta tilalla on isoksi venähtänyt tyttö, joka haluaa tehdä kaiken itse. Harjoittelee syömään haarukalla ja veitsellä.

Lapsen olemukseen tulee koko ajan uusia ulottuvuuksia, mutta älä unohda tätä. Älä unohda tuota rakoa hampaiden välissä ja sössöttävää ässää, ajattelen. Älä unohda alku-unihien kihartamia hiuksia, tai sitä, että asiat kimeltävät, hiuksiin täytyy saada ponnero tai että lepakot ovatkin oikeasti vamppupyyrejä. Älä unohda hitti-ilmaisuja, kuten sitä, että kaikki lauseet pitää aloittaa no-sanalla. Mitä ruokaa tänään oli tarhassa? No, riisiä ja kanaa. Oliko hyvää? No. Oli. Älä unohda sitä että hän haluaa halata ja suukottaa. Äläkä sitä, että hän juoksee vastaan. Älä unohda, että hän hymyilee pian herättyäänkin. Älä sitä, että hän on vähän yli pöydän korkuinen ja mahtuu syliin. Tai sitä, että hän kysyy luvan melkein kaikkeen. Älä unohda, että hän on sinun vielä hetken.

Kohta maailma vetää hänestä – höyhen höyheneltä – untuvakerroksen pois, eikä hän halua enää kertoa ihan kaikkea. Hänen katseensa syvenee, eikä meidän sanamme ole enää ainut totuus.