Minusta on sääli kun moni tuntee omaa synnyinseutuaan kohtaan jonkinlaista angstia, etenkin jos kyseessä on pieni paikka. Tai ei ehkä angstia, vaan vastenmielisyyttä. Äh, sekin on ehkä liian voimakas sana. No kuitenkin, pointti tuli selväksi. Kotipaikasta puhutaan ehkä vähän halveksivaan sävyyn ja naureskellaan sille hieman ylimielisesti. Ihmetellään, miten ihmiset voivat siellä umpiossa asua, eikä voida kuvitellakaan enää asuvansa siellä. Inho on toki luonnollista silloin jos paikkaan liittyy vaikka jotain kipeitä muistoja, mutta muuten se on minusta jännä juttu. Jotkut ehkä ovat sitten sielultaan niin erilaisia, etteivät sovi paikkakuntansa nahkoihin. Minusta se on harmi, koska se on kuitenkin muokannut meille vahvan pohjan sille, millaisia olemme.
Olen ylpeä juuristani, enkä haluaisi koskaan lakata puhumasta murrettani. Synnyinseutuni on minulle rakas. En minä muuttanut sieltä pois siksi, että olisin kurkkuani myöten sitä täynnä. Kotiin on aina yhtä ihana palata ja joka kerta on yhtä hauskaa mennä tuttuihin paikkoihin, jotka tuottavat hetkessä nostalgiaryöpyn. On mukavaa kun melkein joka kerta kauppareissulla näkee jonkun tutun. Pidän siitä, että ihmiset tuntevat toisensa. Esimerkiksi äiti saattoi soittaa kirjastoon ja sanoa puhelimeen, että pyydätkö niitä meidän tyttöjä (mainitsematta edes nimiä) tulemaan kotiin syömään.
Vielä mukavampaa on se, että mies on kotoisin samasta paikasta,
tuntee samat ihmiset ja on pyörinyt samoissa porukoissa. Jotakuta tällainen tiiviys saattaisi ehkä ahdistaa.
Olen isoissa kaupungeissa kuin kala vedessä. Silti nykyisessä kotipaikassani tulen aina olemaan pikkupaikkakunnan tyttö, mutta synnyinseudulle mennessäni tunnen taas olevani ihan kaupunkilainen, joka palaa ystävälliseen, pehmeään, mutta ihan hivenen vieraantuneeseen syleilyyn. Rakastan asua pääkaupunkiseudulla, mutta voisin hyvin kuvitella palaavani vielä joskus juurilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti