Kun aikuinen itkee, hän usein häpeilee sitä. En tiedä, miksi itku tuntuu nololta.
Itse en ole itkenyt monen ystävänkään nähden. Perhe toki näkee minun pillittävän useastikin,
etenkin silloin kun olen vihainen tai tarpeeksi turhautunut.
Kun lapsi istui eilen sylissäni sydäntäsärkevästi itkien, pyysin häntä katsomaan minua silmiin. Hetkeäkään epäröimättä hän kohottautui ylös ja katsoi minua silmiin – ja jatkoi itkemistä. Hän katsoi minua vilpitön ja avoin ilme kasvoillaan. Pyyhin kyyneleitä pois ja puhuin. Hän jatkoi lohdutonta nyyhkimistään, mutta kuunteli minua keskittyneesti. Näin tapahtuu aina.
Kun minä itken, en haluaisi että kukaan katsoo minua.
En pysty ajattelemaan silloin hetkeen järkevästi, olen niin syvällä itkun kuoressa.
Ihailen tuota lapsen avoimuutta ja häpeilemättömyyttä itkuaan kohtaan.
Missä vaiheessa se muuttuu?
Miksei tuo ominaisuus vaan voisi säilyä aikuisikään saakka?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti