maanantai 7. huhtikuuta 2014

tekemistä tekemisen ilosta?



Mun mielestä koulussa ei saisi antaa numeroa taide- tai liikuntapainotteisissa aineissa. Esimerkiksi laulukokeet ovat epäreiluja. Joillakuilla ei yksinkertaisesti ole sävelkorvaa ja hoilaaminen menee auttamattomasti nuotin vierestä, vaikka kuinka treenaisi. Toiset eivät myöskään ole kovin liikunnallisia, vaikka sitä haluaisivatkin. Toki liikuntaa tai taidetta voi harrastaa, mutta se on eri asia kuin olla arvioitavana lahjoistaan. Näistä arvioinneista voi tulla ihan turhia kammoja, jotka sitten voivat vaikuttaa myöhemmälläkin iällä yllättävän paljon. Saattaa myös olla, että myöhemmin heräävästä kiinnotuksesta huolimatta ajatus aloittamisesta tuntuu liian ylivoimaiselta negatiivisten kokemusten vuoksi.

Itse olen siitä onnekas, että musiikki, kuvaamataito ja liikunta olivat koulussa vahvuuksiani, joista sain todistukseni parhaat numerot. Tämä ei siis ollut katkera puolustuspuhe, vaan halusin pohtia, miksi pisteyttää lajit, joissa ei välttämättä ole mahdollista menestyä tahdosta huolimatta. 

Samalla tuli mieleen asia, josta puhuimme jokin aika sitten siskoni kanssa. Miksi harrastuksissa täytyy olla aina jonkinlaista kilpailua tai näyttämistä? Miksei voisi perustaa jonkun vetämiä ryhmiä, joissa lapsi tai aikuinen voisi vaan harrastaa ilman valmistautumista tuleviin esityksiin, kisoihin tai näyttelyihin? Muistan itsekin eri lajeja harrastaneena kun pian alettiin puhua kisoista tai peleistä, ahdistuin. Halusin vain treenata ja harrastaa kavereiden kanssa. Huvin vuoksi harjoittelua esiintyy lähinnä varmaan vain aikuisten keskuudessa itse kerätyissä porukoissa, jotka varaavat itselleen vaikkapa lentopallovuoron. Minusta tällaisia eri lajien ryhmiä voisi olla ihan yleisestikin "saatavilla" kansalaisopistotyyppisesti sekä lapsille, että aikuisille. Jos siitä sitten innostuu kisailupuolle niin ei muuta kuin eteenpäin vaan.

Toisille kisat tai näytökset toimivat motivaattoreina ja etappeina. Se on heille hyvä juttu, mutta toiset saattavat takaraivossaan alkaa jännittää näitä "loppuhuipennuksia" jo kauden alussa, mikä varjostaa varsinaisesta asiasta nauttimista. Toiset eivät halua huipuiksi ja näkyville, vaan saattavat haluta harjoitella lajia vain oppimisen ja liikunnan tai taiteen ilosta.


3 kommenttia:

  1. Nii just! Mäkin edelleenkin saan olla mm. koko ajan selittämässä ja perustelemassa miksi ratsastusharrastuksessani omistan oman hevosen ja käyn valmennuksissa vaikken kuitenkaan kisaa. Asia kun on niin että harrastan ja valmentaudun koska haluan oppia ja kehittyä sekä viedä hevosta eteenpäin, mutta en halua että joku meitä (ratsukkoa) tuntematon arvostelee meidät yhden suorituksen perusteella ja vertaa muihin ratsukoihin tuntematta yhtään meidän historiaa ja kehityskaarta...
    -MarSu-

    VastaaPoista