Kun lapseni syntyi, ajatustapani säilyi aika lailla samanlaisena kuin ennen lasta. Olin siitä ylpeä, etten mennyt siihen paljon puhuttuun vauvakuplaan, vaan säilytin oman itsenikin. Se helpotti olemaan kiinni todellisuudessa ja näkemään asiat muidenkin kannalta. Mutta vaikka kuinka oli omasta mielestään selväjärkinen, jälkeenpäin ajateltuna olihan se pää nyt aika pumpulisessa tilassa. Sitä oli helppo miettiä viisaita tulevaisuuden juttuja mutkattoman vauvanhoidon lomassa. Oli aikaa ja energiaa keskittyä epäolennaisiinkin asioihin. Tilannetta voimisti tietenkin myös kotona olo, jossa asioita katsoi läheltä ja pohti niitä myöskin sen mukaisesta kulmasta. Sellaisia tuoreet äidit ovat ja sehän kuuluu asiaan. Pulistaan tokeissaan omista tai muiden valinnoista, tiedetään kaikesta ja ollaan ehdottomia. Ja ollaan tosi hyviä kasvattajia jo etukäteen, vaikka ei ole mitään hajua muusta kuin teoriasta. Ollaan myös hyvä kasvattajia niille muiden lapsille.
Teoriassa kaikki on niin yksinkertaista. Kun on juuri päässyt mielessään tuulettamaan omaa onnistumistaan jossain asiassa, lapsen sisäänrakennettu toiminto vaistoaa sen ja muuttaa tilanteen ihan erilaiseksi. Jo tässä vajaassa kahdessa ja puolessa vuodessa ensikertalaisäiti on nöyrtynyt ja hiljentynyt aika paljon ja seuraa enemmäkin huvittuneena tuoreiden äitien samaa vouhkaamista, mitä itsekin silloin harrasti. Nöyryys alkaa pilkottaa viimeistään siinä vaiheessa kun lapselle tulee uhmaikä, etenkin jos lapsi on temperamenttinen ja tämä terveellinen, mutta rasittava vaihe ilmenee voimakkaana. Mutta vaikka tuoreiden äitien vouhkaaminen on hassua ja hellyttävää, silti en voi sietää sitä, että kokeneempi äiti sivaltaa heti takaisin jollain "odotapa vaan kun pääsette siihen tai tuohon vaiheeseen" -kommentilla. Kivempi olla hiljaa ja antaa äidin itse nähdä lapsensa muutokset, ilman että jonkun toisen odotapa vaan -kommentti ohjaa odottamaan jotain tiettyä, mitä ei sitten ehkä edes tule. Turhaa lietsomista. Usein nämä odotapa vaan -kommentit ovat vieläpä jotain negatiivista, mikä tekee siitä vielä ikävämpää.
Vauva-aikana on helppo olla ehdoton. Minä en koskaan vie lastani tuonne tai en koskaan anna hänen syödä tällaista ruokaa, leikkiä tuollaisella lelulla tai katsoa lastenohjelmia kuin 10 minuuttia kerrallaan tai meillä tullaan noudattamaan tietynlaista kasvatusmallia. Aika moni vanhempi huomaa syövänsä viisaat sanansa jossain vaiheessa ainakin osittain ja minusta on ihan terveellistä huomata (ja myöntää) olevansa ihan tavallinen vanhempi muiden joukossa, joka ei pysty ihan kaikkeen mitä alun perin kuvitteli. Pääasia, että perusasiat ja rajat säilyvät, joiden ansiosta lapsi tuntee olonsa turvalliseksi.
Vaikka alussakin oli mukana maalaisjärki (ainakin mulla), se maalaisjärki pääsee ihan eri tasolle vasta myöhemmin. Toden näköisesti tulen hymyilemään tällekin puhelle taas parin vuoden päästä, mutta nytkin on ollut pakko opetella joustamaan omasta ehdottomuudestaan ja päivittää itsensä inhimillisemmän äitiyden tasolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti