älä unohda

Lapsi syö iltapalaa ja selittää tohkeissaan päivästään. Katselen hänen hauskasti nousevaa ylähuultaan, rakoa etuhampaiden välissä ja juttujen mukana eläviä kulmakarvojaan. Kuuntelen lievästi sössöttävää ässää ja napakasti pärähtävää ärrää. 

Katselen iltaväsymysvallattomuuden punaamia poskia, kihartuvia hiuksia ja jatkuvasti käyvää suuta. Ruokaa sisään ja tarinaa ulos. Älä lähde mihinkään vaeltamaan, syö rauhassa loppuun. Yritän nähdä edessäni itse syömään opettelevan vajaan yksivuotiaan, mutta tilalla on isoksi venähtänyt tyttö, joka haluaa tehdä kaiken itse. Harjoittelee syömään haarukalla ja veitsellä.

Lapsen olemukseen tulee koko ajan uusia ulottuvuuksia, mutta älä unohda tätä. Älä unohda tuota rakoa hampaiden välissä ja sössöttävää ässää, ajattelen. Älä unohda alku-unihien kihartamia hiuksia, tai sitä, että asiat kimeltävät, hiuksiin täytyy saada ponnero tai että lepakot ovatkin oikeasti vamppupyyrejä. Älä unohda hitti-ilmaisuja, kuten sitä, että kaikki lauseet pitää aloittaa no-sanalla. Mitä ruokaa tänään oli tarhassa? No, riisiä ja kanaa. Oliko hyvää? No. Oli. Älä unohda sitä että hän haluaa halata ja suukottaa. Äläkä sitä, että hän juoksee vastaan. Älä unohda, että hän hymyilee pian herättyäänkin. Älä sitä, että hän on vähän yli pöydän korkuinen ja mahtuu syliin. Tai sitä, että hän kysyy luvan melkein kaikkeen. Älä unohda, että hän on sinun vielä hetken.

Kohta maailma vetää hänestä – höyhen höyheneltä – untuvakerroksen pois, eikä hän halua enää kertoa ihan kaikkea. Hänen katseensa syvenee, eikä meidän sanamme ole enää ainut totuus.

telkkarittomat päivät

Koti on täynnä kivaa ajanvietettä, mutta koska telkkarin katselu ja koneella oleminen on helppoa, sitä laiskistuu ja tylsistyy muun tekemisen ja juttelemisen suhteen. En minä mitään työpajaa halua pystyttää, mutta pientä herätystä horrokseen.

Vietimme viime viikolla telkkaritonta arkea maanantaista torstaihin. Ainoa poikkeus oli miehen synttäri-ilta, jolloin katsoimme elokuvan lapsen mentyä nukkumaan.

Koneella (ja puhelmella) oloa rajoitimme niin, että siellä käytiin, jos piti esim. tarkistaa joku asia tai halusi käydä facebookissa vaikka ennen nukkumaan menoa. Muuten siellä "roikkumista" vähennettiin.

Minulle telkkarittomuus ei ole koskaan ollut vaikeaa. Koneettomuus sen sijaan oli oudompaa, mutta ei sekään mitään kummempia vieroitusoireita aiheuttanut (tosin päiväthän menevät koneen ääressä töissä, joten ehkä siksi oli helpompi rajoittaa sen iltakäyttöä). 

Kyllähän kaikki tietävät, mitä tommosesta seuraa. Aluksi oli tietenkin vähän orpo olo, mutta tekemistä alkoi keksiä koko ajan enemmän. Parin päivän jälkeen kukaan ei hirveästi kaivannut noita laitteita. Välillä tehtiin jotain yhdessä, välillä puuhailtiin omia juttuja. Aika leppoisa tunnelma. 

Telkkariton viikko oli ihan hyvä ravistelu, koska sen vaikutus jäi; 

viikonloppuna ja tällä viikolla töllötin ja kone ovat pysyneet paljon poissa ihan vapaaehtoisesti. Välillä on tietenkin kiva löhötä telkkarin äärellä, mutta tämä "paasto" oli hyvä irtiotto pinttyneistä tavoista.

crazy about new york city

Olen ihan tarkoituksella säästellyt tätä puheenaihetta, mutta nyt kyllä en sitä enää tee. 

Yksinkertaisesti sanottuna: Minä rakastan New Yorkia!

Olen varmaan edellisessä elämässä asunut siellä, niin voimakkaasti se vetää minua puoleensa. Veti ennen vuonna 2007 tehtyä reissua ja vielä voimakkaammin sen jälkeen.

NY-hulluuteni ei kylläkään näy ulospäin kovinkaan paljon. Hulluus ilmenee muilla tavoilla: imen itseeni lähes kaiken, mikä aiheesta eteeni tulee. Käyn säännöllisesti katsomassa New Yorkin webcameja ja minulla on jopa puhelimen sääsovelluksessa pysyvästi näkyvissä New Yorkin sää, jota seuraan useita kertoja viikossa. Vaikka ajattelen kaupunkia joka ikinen päivä, puhun siitä yllättävän vähän. Siksi ihmiset eivät varmaan tiedä todellista NY-hulluuteni tasoa (paitsi ehkä tämän jutun jälkeen). :D 

Tähän ei kuitenkaan pidä sekoittaa kulttuuria. Siellä on paljon hienoja ja kiehtovia asioita, mutta nimenomaan kaupunki on se, mikä kiehtoo. Ei niinkään yleisesti Amerikka tai sen kansa.

Flatiron on yksi lempparirakennuksistani.

Olen harvoin ihan oikeasti kateellinen ihminen, mutta aina kun joku tuttavani on lähdössä minun kaupunkiin, olen kateudesta vihreä. Onneksi kateus ei sentään ole niin pahaa, etten voisi ottaa sitä huumorilla tai olla iloinen tuttavani puolesta. Mutta NY on ainut matkakohde, joka minulla tuntuu ihan todellisena tuskana ja kaipuuna. Ihan kuin jotain rakasta ihmistä ikävöisi. On se jännä. Onneksi mies pitää paikasta lähes yhtä paljon, joskaan hän ei ole samalla tavalla hulluna siihen.

Ja miksi puhun tästä nyt? No siksi. Että. Meillä on lennot New Yorkiin! Lähdemme sinne helmikuussa juhlistamaan 10-vuotis hääpäiväämme. Tarkan harkinnan jälkeen päätimme, että lapsi ei lähde mukaan muutamasta syystä: vaikka hän on tottunut mitä erilaisempiin paikkoihin ja tilanteisiin ja olisi tuollakin varmasti ihan ok, noin pieni lapsi ei pitemmän päälle siltikään nauttisi niin hektisestä reissusta ja pikainen arkeen palaaminen voisi noin pienellä olla jet lageineen rankka homma. Hänellä on mummin ja ukin luona taatusti paljon hauskempaa. Hänen kanssaan voimme sitten lähteä ensimmäiselle lentokonereissulle vähän lähemmäs.

Ja nyt kun olen vakuutellut näillä hyvillä argumenteilla itselleni, että olen hyvä vanhempi siitäkin huolimatta, että lapsi on pitkän pätkän hoidossa, voin iloita, ettei meillä ole reissussa aikatauluja, ottaa koko lennot ihan rennosti ja pyöriä kaupungilla myös myöhemmin illalla. Luksusjuttuja lapsen vanhemmille.

Kiitän jo etukäteen vuolaasti vanhempiani, jotka ottavat lapsen hoitoon ja mahdollistavat matkan meille! Tämä merkitsee niin käsittämättömän paljon, että sitä on vaikea kuvailla.

Hotel Chelsea, tuo taiteilijoiden tyyssija.

En oikein edes osaa sanoa, mikä siinä kaupungissa viehättää niin paljon.

Kaikkein eniten pidän kaduilla hengailemisesta, ihmisten katselemisesta ja mahdollisimman aidoista paikoista. Olen muuten aina haaveillut pääseväni seuraamaan NY:n poliisin työtä yön tai parin ajaksi. Minua kiinnostaa myös kaupungin nurja puoli.

Ihme kyllä, minua ei edes erityisemmin kiinnosta shoppailla siellä. Tietenkin vähän, mutta tuntuisi ajan haaskaukselta kierrellä kaupoissa kun koko kaupunki odottaa tutkimista. 

Viime reissulla keskityimme kiertelemään kaupungilla, joten jätimme suosiolla museot ja muut seuraavaan kertaan. Mies paloi jo silloin halusta nähdä USS Intrepid -lentotukialuksen, joka huonolla säkällä olikin remontissa. Nyt uusi yritys! Minä haluaisin nähdä tällä kertaa (sisältä asti) ainakin New York Public Libraryn, ja MoMAn tai Metin. Aivan pakko myös hankkutua johonkin ihanaan kirjakauppaan ja etsiä kirpputori. Paljon jää taas näkemättä, mutta koska ei huvita tehdä reissusta mitään suoritusta, on vaan parasta mennä ihan fiiliksen mukaan rennolla tahdilla sen kummempia suunnittelematta. Kaikki riippuu tietenkin myös säästä, joka voi helmikuussa olla mitä vaan. Hienoa kuitenkin fiilistellä etukäteen! 

Tässä vielä muutama pikku pala viime reissusta:

Brooklyn Bridgellä katselemassa auringonlaskua.

Central Parkin pöheikköä.

Autenttinen Harlem.

Katufiilistä jossain päin downtownia.

Turisti.

sisustusteoriaa

Olen oppinut innostukseni sisustamiseen kotoa. Minusta oli aina lapsena kiva katsoa, kun äiti kehitteli uusia juttuja. Minäkin laitoin omaa huonettani ja vaihtelin sen teemoja. Kaivoin aina äidin verhokaapista jotain ja testasin, miten toimii omassa huoneessa. Milloin siellä oli unelias vaaleansininen ja milloin persikkainen väritys. Luomisenpuuskat saattoivat vaatia myös ryöstöretkiä muuallekin kuin verhokaappiin: "Hei mihin yks pöytälamppu on kadonnut?", "Tiia! Et sinä voi ottaa tota taulua sinne!" Nykyään vaihtelunhaluni on hieman rauhoittunut, mutta ei kuitenkaan kokonaan. Joku kyselee aina välillä sisustusapua ja se tuntuu minusta tietenkin kivalta ja imartelevalta. Mukava tunne, jos voi olla avuksi.

Sisustaminen ei tietenkään ole kaikkien intohimo, eikä tarvitsekaan olla. Ei mitään pidä tehdä väkisin.

Moni ottaa paineita toisten sisustamisista ja miettivät, miten toisella riittää siihen aika. Mutta ehkä he tekevät puolestaan sellaisia asioita, jota taas sisustajat eivät pidä omana juttunaan. Tärkeintä, että ihminen käyttää aikansa itselleen tärkeään asiaan ottamatta paineita siitä, mitä muuta pitäisi ehtiä tehdä.

Seuraavaksi omaa vuosien varrella muodostunutta sisustusfilosofiaani.
Ehkä siitä on apua sinullekin.

1. Siisteys

Jos nurkissa lojuu ahtojääksi muodostuneita kasoja, upeinkaan sisustus ei näytä miltään. Siistissä kodissa vaatimattomampikin sisustus näyttää oikein hyvältä. Tämä on tosiasia, josta on turha niristä, jos haluaa että kämppä näyttää kivalta. En tarkoita, että täytyy olla kaltaiseni himosiivooja, vaan että tavarat ovat suht järjestykessä, vaikka boheemilla tavalla. Oma kantani kuitenkin on, että sisustus lähtee siivouksesta.

Yritä muodostaa itsellesi päivittäiset rutiinit, mikä auttaa pitämään yleissiisteyttä yllä. Noihin juttuihin menee loppujen lopuksi yllättävän vähän aikaa. Sanotaan, että jos tekee jotain 21 päivää, asiasta muodostuu rutiini. Jokapäiväisten rutiinien avulla varsinaisena siivouspäivänä ei ole ihan tolkuton homma. Jos vihaat siivoamista, älä mieti, vaan palkkaa siivooja, jos kukkarosi antaa periksi.

Jos johonkin (eteinen, keittiön sivupöytä, lipaston päällinen, kirjahyllyn reuna) muodostuu aina ihan väkisin kaikenlaista sekalaista pikkutavaraa, hanki sinne kori tai laatikko, johon voit noita juttuja heitellä. Heti näyttää kivemmalta. Käy kori/laatikko läpi aina kun se alkaa pursuta yli äyräidensä. 

2. Tavara

Älä osta tavaraa, josta et hankkimishetkellä tiedä yhtään mihin se tulee (harrastin tätä joskus, mutta onneksi onnistuin pääsemään siitä eroon.) Itselleni kaikkein kivoimpia sisustuksessa ovat esineet, joilla on luonnetta ja/tai jonkinlainen tarina. Rakkaimpia ovat löytö- tai suvuilta saadut esineet. 

Käy kaapit säännöllisesti läpi ja kierrätä tarpeeton pois myymällä tai luovuttamalla, jolloin olet jatkuvasti perillä, mitä kaikkea omistat. Jos et ole varma haluatko luopua jostain tietystä tavarasta, anna sille vielä mahdollisuus ja jos et ole käyttänyt sitä seuraavaan karsintakierrokseen mennessä, silloin sen on aika lähteä (sama pätee vaatteisiin). Tällä tyylillä mahdollinen muuttokaan ei tunnu helvetiltä, kun pakkaushetkellä ei tarvitse ruveta yllättymään, mitä kaikkea sitä omistaakaan. En tarkoita, että asunnon pitäisi olla tyhjä ja kliininen – tosi runsas kotikin voi näyttää kivalta – mutta turhasta on hyvä hankkiutua eroon.

3. Taulut ja muut seinälle laitettavat asiat

Älä laita niitä liian korkealle, sillä ne menettävät tehonsa. Katso niiden korkeutta suhteessa huonekaluihin. Jos laitat tauluja kokonaisuudeksi rykelmään, riviin, tai allekkain, laita ne tarpeeksi lähelle toisiaan, tai ne menettävät taas tehonsa. Jos haluat laittaa seinälle pienen taulun, yritä sijoittaa se vähän pienemmälle alueelle tai johonkin, missä on jotain muuta, kuten lipasto ja lamppu tai vaikka ovi. Joku, missä sillä on seuraa. Pieni yksinäinen taulu keskellä suurta seinää hukkuu.

4. Värit

Jos tiedät olevasi vaihtelunhaluinen, suosittelen tekemään isoimmat hankinnat (vaikka sohva) sellaisen neutraalin värisinä, johon et melko varmasti kyllästy. Pestävällä päällisellä varustettu sohva saa sinut käyttämään sitä kauemmin. Uudistushalun iskettyä väriteemoja on helpompi ja edullisempi vaihdella tekstiileillä ja/tai maalilla. Jos tiedät rakastavasi aina värejä etkä kyllästy helposti, ole rohkea ja pistä niitä kunnolla peliin, myös isommissa hankinnoissa.

Jos haluat huoneeseen yhden tehostevärin (vaikkapa seinän pätkään), kannattaa miettiä, mikä muu huoneen elementti keskustelee sen kanssa (vaikka tyyny, pieni esine, huonekalu tms.), jotta kokonaisuus näyttää "sidotulta" ja loppuun asti viedyltä. Jos arkailet maalata väreillä mutta kuitenkin kovasti haluaisit, älä mieti sitä liian vakavasti! Jos lopputolos ei miellytä, sen saa muutettua. Minkään ei tarvitse olla peruuttamatonta.

Jos kaipaat sisustukseen väriä, mutta et oikein tiedä mitkä sävyt olisivat kivoja, ota vaikka joku lempitaulusi, julisteesi, esineesi tai joku muu, jonka yksityiskohdista voi olla helpompi alkaa keksiä väriteemaa. Maalikaupasta saatavat väriyhdistelmäliuskatkin voivat auttaa: katso kotona joku sinua miellyttävä esine tai muu asia, etsi maalikaupasta väriliuska, jossa tätä väriä esiintyy ja rupea rakentamaan sisustusta paletin muiden värien mukaan.
  

5. Voiko näin tehdä?

Voi. Jos se näyttää sinusta hienolta, niin tee se. Se on sinun kotisi. 

Älä ota sisustusratkaisuja liian vakavasti ja tee ne vain itseäsi (ja mahdollisia muita samassa kämpässä asuvia) varten. Unohda liika trendien kyttääminen.

6. Huonekalujen paikat

Yritän vältellä liiallista "seinänvierusjärjestystä" laittamalla aina jotain vinoon ja jotain keskelle. Äitini aina hattuilee minulle tästä vinousasiasta, mutta minusta se rikkoo kivasti liian kulmikasta asettelua. Älä aseta sohvaa seinään kiinni, vaan vedä se ainakin imurinleveyden verran sieltä irti, jotta näyttää ilmavammalta. 

Kuva on eräästä vanhasta armeijarakennuksesta.
Lumouduin sen sävyistä ja rosoisuudesta.

syksyinen mökkiviikonloppu

Kamalasti teki mieli mennä pitkästä aikaa mökille, joten sinne lähdettiin. 

Vanhempani olivat menossa myös ja vietimme yhdessä kivan ja leppoisan viikonlopun. Kirjat ja lehdet, kutimet, sauna, hyvä ruoka, raikas pakkassää, uni ja hyvä seura. Perusreseptillä ei voi mennä pieleen.

Saunomista iltapimeällä. Kellonaikaa ei halunnut tietää.

 

Aurinko kultasi kaiken. Luntakin tuli välillä.

Jätkänkynttilä jaksoi palaa liian vähän aikaa. Tuuli niin vietävästii.

Vene lähti talviteloille.

Kattaus odottelemassa lauantai-illan istujia.

Ulkoleikkien ja hanslankarin hommien jälkeen nukuttaa makeasti mummin ja ukin sängyssä.

Pieniä omenapiirakoita mummin opastuksella. 

 

"Kato perkele, onko se kuikka? Ei, kyllä se on rantakuukkeli.." 

Mies auttoi isääni ulkokeittiön rakentamisessa.

Pieni pakkanen ja aurinko – yksi lempparisäätilani. 

Ihminen melkein pakahtuu siitä hapesta, raikkaudesta ja kauneudesta.

Rupesin tekemään itselleni harmaata kaulaliinaa. Tämä äitini projekti näytti paljon kuvauksellisemmalta.

Minä: Autatko sä äitiä sitten isompanakin yhtä innokkaasti?

Lapsi: No autan!

Minä: Se on sitten sovittu.

Lopputiskaukset. 

Nähdään taas, rakas mökki.

Kotiin lähtiessä oli vielä pakko pysähytä läheisellä lammella. Oli se hieno.

Viimisenä päivänä sattui vielä sydäntäraastava tilanne kun talitintti lensi verannan ikkunaan. Se istua kyyhötti ikkunan vieressä olevalla pöydällä vartin verran henkeään haukkoen ja silmiään räpytellen. Kamala tunne kun ei voinut tehdä mitään. Kävi jo mielessä, pitääkö se päästää kärsimyksistään, mutta päätimme vielä seurata tilannetta. Jossain vaiheessa lintu sulki silmänsäkin ja näytti siltä, että se joko nukahtaa tai kupsahtaa. Sen kaverikin kävi vieressä ihmettelemässä. Onneksi odotimme, koska siitä se virkosi ja lähti lentoon. Huh!

hurry up!

Olen niin kyllästynyt kiireestä valittamiseen, että nyt kyllä saa riittää. Oikeastaan olen koettanut tehdä muutosta jo vähän aikaa. Kuulumisia tiedustellessa yleinen vastaukseni on "kamala kiire." Sehän ei ole mitenkään uutta, että hommia ja häsläystä riittää, mutta mitä muuta? Jotenkin tämä syksy on avannut silmäni.

Kun joku on viime aikoina kysynyt minulta kuulumisia, suusta meinaa lipsahtaa automaattisesti sama kiire-kommentti, mutta sen sijaan olen saanut vastattua, että kiitos hyvää. Kyllähän minulle hyvää voi kuulua, vaikka vilinää riittää. On muuten yllättävän vaikeaa vastata yksinkertaisesti noin ja se vaatii opettelua. Tulee heti vähän huono omatunto: ajatteleeko toinen nyt että on liian leppoisaa kun ei yhtään narise? Voi tätä suomalaista ajattelua.

En halua kuitenkaan tehdä itsestäni mitään jeesustelijaa. Kyllä saa valittaa – jokaisella on mussutuspäivänsä tai -viikkonsa – mutta haluan luopua kestovalittamisesta. Pidetään vaikka oletuksena, että moni menee tukkaputkella, mutta mitä muuta kuuluu? Tiedän kyllä, että aina ei voi itse valita tahtiansa, mutta on kiireessä usein paljon omaakin aikaansaannosta ja silloin siitä muriseminen on tyhmää. Minusta silloin saa niristä, jos hihna on vastentahtoisesti liian tiukalla ilman tietoakaan sen löystymisestä. 

Minulla on ollut pari viikkoa tavallista kovempi työtahti. Muutaman kerran on tehnyt mieli avata kiirevirsihanat, mutta sitten olen saanut tukittua suuni niin että venttiilin ohi on päässyt vain muutama pikku pihaus. Ei minulla ollut yhtään sen huonompi fiilis kun pidin mölyt mahassani. Päinvastoin.

happy days

Joskus on niin hyviä ja onnellisia kausia, että melkein pelottaa. Sellainen on meneillään nyt. Tulee melkein huono omatunto koska tiedän, ettei se ole itsestään selvyys. Yritän vakuuttaa itselleni, ettei pitäisi potea huonoa omaatuntoa, vaan nauttia täysillä. Viime syksy ja talvi eivät olleet helppoja ja siksi tuntuu erityisen mukavalta nyt. Olen vaan todella kiitollinen.