hitaasti tanssien

Kiinnitän kaupungilla kulkiessani aika paljon huomiota vanhempiin ihmisiin ja erityisesti pariskuntiin. Eräänä päivänä ratikassa oli erittäin boheemi, vajaa 8-kymppinen pariskunta. Elämä ei selvästikään ollut kohdellut heitä aina lempeästi, mutta kummankaan silmissä ei ollut tietoakaan katkeruudesta. Oli suorastaan liikuttavaa, miten heistä huokui pitkä yhteinen taival. Lempeää piikittelyä ja pienin elein tehtyä äänetöntä sananvaihtoa.

En tiedä, miksi vanhat pariskunnat liikuttavat minua. Kuvittelen, miten he ovat tavanneet kirkasotsaisina. Yhteisen taipaleen edetessä katse on syventynyt, eikä otsakaan ole enää niin kirkas. Ulkoinen olemus vähenee, mutta sisältö lisääntyy. He ovat kasvaneet yhdessä ja yhteen, vihassa ja rakkaudessa. Molemmilla oma versio tapahtumista. 

Olen kuullut hirveän monta kertaa sanottavan, ettei vanhempien pitäisi enää kävellä käsi kädessä. Minun on vaikea ymmärtää, miksi. Ehkä heidän mielestään tietyssä ikävaiheessa pitäisi lakata tekemästä asioita, joita tavallisesti yhdistetään nuoriin. Minut saa poikkeuksetta hymyilemään käsikkäin kulkevat vanhukset. Se kertoo jotain suhteesta.

Joskus puoliso sokeutuu toisen ikääntymiselle ja havahtuu näkemään vasta jostain merkistä, ettei mielitietty olekaan enää samanlainen kuin vuosia sitten. Boheemipariskuntaa katsellessani mietin, miten he mahtavat toisensa nähdä. Onko toinen yhä kaunis? Onko tämä ihminen tuntunut oikealta, vai palaako vielä mieleen joku nuoruuden tulinen ihastus tai kesken taipaleen tapahtunut hairahdus?

Ihmisellähän ei voi olla kokonaista identiteettiä, jos hän on kasvanut jonkun kanssa koko ikänsä. Kun toinen menehtyy, jää jäljelle puolikas, eksynyt kappale. En ihmettele yhtään, että jotkut lähtevät peräjälkeen. 

Sitten boheemipariskunnan tuli aika jäädä pois. Kankeasti he nousivat, mies otti naisen laukun ja tuki toisella kädellä vaimoaan. Liikkeet olivat kuin hidastettu, pitkään harjoiteltu tanssi.