älä unohda

Lapsi syö iltapalaa ja selittää tohkeissaan päivästään. Katselen hänen hauskasti nousevaa ylähuultaan, rakoa etuhampaiden välissä ja juttujen mukana eläviä kulmakarvojaan. Kuuntelen lievästi sössöttävää ässää ja napakasti pärähtävää ärrää. 

Katselen iltaväsymysvallattomuuden punaamia poskia, kihartuvia hiuksia ja jatkuvasti käyvää suuta. Ruokaa sisään ja tarinaa ulos. Älä lähde mihinkään vaeltamaan, syö rauhassa loppuun. Yritän nähdä edessäni itse syömään opettelevan vajaan yksivuotiaan, mutta tilalla on isoksi venähtänyt tyttö, joka haluaa tehdä kaiken itse. Harjoittelee syömään haarukalla ja veitsellä.

Lapsen olemukseen tulee koko ajan uusia ulottuvuuksia, mutta älä unohda tätä. Älä unohda tuota rakoa hampaiden välissä ja sössöttävää ässää, ajattelen. Älä unohda alku-unihien kihartamia hiuksia, tai sitä, että asiat kimeltävät, hiuksiin täytyy saada ponnero tai että lepakot ovatkin oikeasti vamppupyyrejä. Älä unohda hitti-ilmaisuja, kuten sitä, että kaikki lauseet pitää aloittaa no-sanalla. Mitä ruokaa tänään oli tarhassa? No, riisiä ja kanaa. Oliko hyvää? No. Oli. Älä unohda sitä että hän haluaa halata ja suukottaa. Äläkä sitä, että hän juoksee vastaan. Älä unohda, että hän hymyilee pian herättyäänkin. Älä sitä, että hän on vähän yli pöydän korkuinen ja mahtuu syliin. Tai sitä, että hän kysyy luvan melkein kaikkeen. Älä unohda, että hän on sinun vielä hetken.

Kohta maailma vetää hänestä – höyhen höyheneltä – untuvakerroksen pois, eikä hän halua enää kertoa ihan kaikkea. Hänen katseensa syvenee, eikä meidän sanamme ole enää ainut totuus.

telkkarittomat päivät

Koti on täynnä kivaa ajanvietettä, mutta koska telkkarin katselu ja koneella oleminen on helppoa, sitä laiskistuu ja tylsistyy muun tekemisen ja juttelemisen suhteen. En minä mitään työpajaa halua pystyttää, mutta pientä herätystä horrokseen.

Vietimme viime viikolla telkkaritonta arkea maanantaista torstaihin. Ainoa poikkeus oli miehen synttäri-ilta, jolloin katsoimme elokuvan lapsen mentyä nukkumaan.

Koneella (ja puhelmella) oloa rajoitimme niin, että siellä käytiin, jos piti esim. tarkistaa joku asia tai halusi käydä facebookissa vaikka ennen nukkumaan menoa. Muuten siellä "roikkumista" vähennettiin.

Minulle telkkarittomuus ei ole koskaan ollut vaikeaa. Koneettomuus sen sijaan oli oudompaa, mutta ei sekään mitään kummempia vieroitusoireita aiheuttanut (tosin päiväthän menevät koneen ääressä töissä, joten ehkä siksi oli helpompi rajoittaa sen iltakäyttöä). 

Kyllähän kaikki tietävät, mitä tommosesta seuraa. Aluksi oli tietenkin vähän orpo olo, mutta tekemistä alkoi keksiä koko ajan enemmän. Parin päivän jälkeen kukaan ei hirveästi kaivannut noita laitteita. Välillä tehtiin jotain yhdessä, välillä puuhailtiin omia juttuja. Aika leppoisa tunnelma. 

Telkkariton viikko oli ihan hyvä ravistelu, koska sen vaikutus jäi; 

viikonloppuna ja tällä viikolla töllötin ja kone ovat pysyneet paljon poissa ihan vapaaehtoisesti. Välillä on tietenkin kiva löhötä telkkarin äärellä, mutta tämä "paasto" oli hyvä irtiotto pinttyneistä tavoista.

crazy about new york city

Olen ihan tarkoituksella säästellyt tätä puheenaihetta, mutta nyt kyllä en sitä enää tee. 

Yksinkertaisesti sanottuna: Minä rakastan New Yorkia!

Olen varmaan edellisessä elämässä asunut siellä, niin voimakkaasti se vetää minua puoleensa. Veti ennen vuonna 2007 tehtyä reissua ja vielä voimakkaammin sen jälkeen.

NY-hulluuteni ei kylläkään näy ulospäin kovinkaan paljon. Hulluus ilmenee muilla tavoilla: imen itseeni lähes kaiken, mikä aiheesta eteeni tulee. Käyn säännöllisesti katsomassa New Yorkin webcameja ja minulla on jopa puhelimen sääsovelluksessa pysyvästi näkyvissä New Yorkin sää, jota seuraan useita kertoja viikossa. Vaikka ajattelen kaupunkia joka ikinen päivä, puhun siitä yllättävän vähän. Siksi ihmiset eivät varmaan tiedä todellista NY-hulluuteni tasoa (paitsi ehkä tämän jutun jälkeen). :D 

Tähän ei kuitenkaan pidä sekoittaa kulttuuria. Siellä on paljon hienoja ja kiehtovia asioita, mutta nimenomaan kaupunki on se, mikä kiehtoo. Ei niinkään yleisesti Amerikka tai sen kansa.

Flatiron on yksi lempparirakennuksistani.

Olen harvoin ihan oikeasti kateellinen ihminen, mutta aina kun joku tuttavani on lähdössä minun kaupunkiin, olen kateudesta vihreä. Onneksi kateus ei sentään ole niin pahaa, etten voisi ottaa sitä huumorilla tai olla iloinen tuttavani puolesta. Mutta NY on ainut matkakohde, joka minulla tuntuu ihan todellisena tuskana ja kaipuuna. Ihan kuin jotain rakasta ihmistä ikävöisi. On se jännä. Onneksi mies pitää paikasta lähes yhtä paljon, joskaan hän ei ole samalla tavalla hulluna siihen.

Ja miksi puhun tästä nyt? No siksi. Että. Meillä on lennot New Yorkiin! Lähdemme sinne helmikuussa juhlistamaan 10-vuotis hääpäiväämme. Tarkan harkinnan jälkeen päätimme, että lapsi ei lähde mukaan muutamasta syystä: vaikka hän on tottunut mitä erilaisempiin paikkoihin ja tilanteisiin ja olisi tuollakin varmasti ihan ok, noin pieni lapsi ei pitemmän päälle siltikään nauttisi niin hektisestä reissusta ja pikainen arkeen palaaminen voisi noin pienellä olla jet lageineen rankka homma. Hänellä on mummin ja ukin luona taatusti paljon hauskempaa. Hänen kanssaan voimme sitten lähteä ensimmäiselle lentokonereissulle vähän lähemmäs.

Ja nyt kun olen vakuutellut näillä hyvillä argumenteilla itselleni, että olen hyvä vanhempi siitäkin huolimatta, että lapsi on pitkän pätkän hoidossa, voin iloita, ettei meillä ole reissussa aikatauluja, ottaa koko lennot ihan rennosti ja pyöriä kaupungilla myös myöhemmin illalla. Luksusjuttuja lapsen vanhemmille.

Kiitän jo etukäteen vuolaasti vanhempiani, jotka ottavat lapsen hoitoon ja mahdollistavat matkan meille! Tämä merkitsee niin käsittämättömän paljon, että sitä on vaikea kuvailla.

Hotel Chelsea, tuo taiteilijoiden tyyssija.

En oikein edes osaa sanoa, mikä siinä kaupungissa viehättää niin paljon.

Kaikkein eniten pidän kaduilla hengailemisesta, ihmisten katselemisesta ja mahdollisimman aidoista paikoista. Olen muuten aina haaveillut pääseväni seuraamaan NY:n poliisin työtä yön tai parin ajaksi. Minua kiinnostaa myös kaupungin nurja puoli.

Ihme kyllä, minua ei edes erityisemmin kiinnosta shoppailla siellä. Tietenkin vähän, mutta tuntuisi ajan haaskaukselta kierrellä kaupoissa kun koko kaupunki odottaa tutkimista. 

Viime reissulla keskityimme kiertelemään kaupungilla, joten jätimme suosiolla museot ja muut seuraavaan kertaan. Mies paloi jo silloin halusta nähdä USS Intrepid -lentotukialuksen, joka huonolla säkällä olikin remontissa. Nyt uusi yritys! Minä haluaisin nähdä tällä kertaa (sisältä asti) ainakin New York Public Libraryn, ja MoMAn tai Metin. Aivan pakko myös hankkutua johonkin ihanaan kirjakauppaan ja etsiä kirpputori. Paljon jää taas näkemättä, mutta koska ei huvita tehdä reissusta mitään suoritusta, on vaan parasta mennä ihan fiiliksen mukaan rennolla tahdilla sen kummempia suunnittelematta. Kaikki riippuu tietenkin myös säästä, joka voi helmikuussa olla mitä vaan. Hienoa kuitenkin fiilistellä etukäteen! 

Tässä vielä muutama pikku pala viime reissusta:

Brooklyn Bridgellä katselemassa auringonlaskua.

Central Parkin pöheikköä.

Autenttinen Harlem.

Katufiilistä jossain päin downtownia.

Turisti.