maanantai 30. heinäkuuta 2012

nukkekoti


Näimme viime vuonna ystäviemme lapsella aivan ihanan nukkekodin, joka kestää pienempienkin käsittelyn. Se on mehevän kokoinen ja sinne saa ostaa hunekalupaketteja huoneittain tai pikkuisia tilpehöörikokonaisuuksia, kuten kodinhoitovälineitä tms. Sarjassa on vaikka mitä ihanaa, mutta tästä linkistä pääset vähän makuun. Valikoimissa on eri kokoisia nukkekoteja ja ylipäätään kaikenlaista sekä tytöille, että pojille. Kaikki tuotteet pikkutarvikkeita myöten on valmistettu puusta. Erityisesti mies innostui että sellainen täytyy joskus hankkia lapselle, mutta nukkekotien suolaiset hinnat ovat rajoittaneet hankinnan tekemistä.

No viime viikolla kävimme kotimme lähellä olevalla lastentarvikekirppiksellä, jossa oli myynnissä aika samantapainen nukkekoti – mutta värit ja kunto vaativat remppaa. Koko ja muotoilu olivat kuitenkin niin saman tapaiset kuin noissa Le Toy Vanin tuotteissa, että päätimme ostaa ja kunnostaa sen. Ainakin lapsi saisi ihan uniikin kappaleen.

Tuumasta toimeen ja maalikauppaan! Halusin värimaailmasta samanlaisen lapsen huoneen kanssa ja ulkomuistista koitin valita maalien sävyt. (Valokuvamuistista ja tarkasta värisilmästä oli apua, koska sävyt olivat ihan oikeat.) Mies hoiti kaikenlaiset kiristys- ja naulausoperaatiot ja minä nyhräsin maalien kanssa pari kolme päivää. Mieskin vetäisi parit kerrokset.

Kävin ostamassa samalla taloon makuuhuoneen huonekalut, jotka ovat ihan sopivan kokoisia ja niillä pääsee loistavasti leikkiin vauhtiin. Jossain vaiheessa haluaisin hankkia taloon vielä olkkarin ja keittiön kalusteet. Muita huonekaluja sinne ei sitten taida mahtuakaan, mutta mukavaa kun niitä voi kerätä pikkuhiljaa.

Lapsi oli arvatenkin talosta innoissaan ja seurasi maalausopaeraatiota silmä tarkkana. Olisi halunnut tietenkin auttaakin, mutta öljypohjaisten maalien (joilla minäkin sotken aika lahjakkaasti) vuoksi en antanut lupaa. Mälsä äiti. Lapsi suostui sitten maalaamaan omia vesiväritöitään vieressä.

Taloon täytyy ehkä ommella vielä verhot ja laittaa pari taulua seinään. Ajattelin laittaa sinne samat kuvat kuin lapsen huoneessa olevat piirtämäni julisteet.

























Olen loputulokseen aika tyytyväinen, mutta ainahan omassa työssä olisi parannettavaa. Lapsi tuskin niitä pikkujuttuja huomaa, joten antaa olla. Ulkoasusta tuli aika pelkistetty ja jätin tarkoituksella maalaamatta ulkoseinien puut ja pensaat. Ehkä eniten vaikeuksia oli saada rajat tarpeeksi suoriksi teippauksista huolimatta. Aina sitä maalia karkasi jostain raosta. Toinen haaste oli maalata kivat tapetit, mutta sekin onnistui loputa ihan hyvin. Ainut mitä taloon vielä kaipaisin on etuseinä, jonka saa kiinni leikkien välissä.








torstai 26. heinäkuuta 2012

hei-hei tutti?

Manna on pian 2,5-vuotias ja tutista olisi vihdoin päästävä eroon. Minulla ei ole ollut vaan halua alkaa vieroitusprojektiin, koska tutti on ollut olennaisena osana nukahtamisrituaaleissa. Luulen, että tilanne ei ole kuitenkaan maailman hankalin, koska emme ole koskaan antaneet lapsen syödä tuttia muulloin kuin nukkumis- tai rauhoittumistilanteissa, eli ns. huvitutista ei tässä tapauksessa voi puhua. Hammaslääkärit kuitenkin suosittelisivat, että tutti olisi mennen talven lumia jo kun lapsi täyttää 2 vuotta. Neuvolalla oli vähän rennompi asenne ja siellä sanottiin, että kunhan kesällä niin hyvä on.

Nyt lomalla ajattelin, että annetaan jatkua vielä, mutta sitten yht'äkkiä eilen illalla kun lapsi oli menossa nukkumaan, menin sanomaan hänelle pahoittelevasti, että kaikki tutit ovat hävinneet johonkin. Lapsi hetken yritti, että katso kaapista, katso laukusta, mutta minä sanoin että katsoin jo, mistään ei löytynyt. Ihme kyllä, ei yhtään narinaa tai kiukkua. Hän meni sänkyyn ihan hyvillä mielin, mutta nukahtaminen tuli vasta parin tunnin viiveellä. Tänään jatkui sama meininki. Olimme päivän Suomenlinnassa retkellä ja lapsi oli illalla aivan kuitti. Hän kyseli tuttia pari kertaa, mutta kun sanoin ettei tutteja ole vieläkään löytynyt, hän jätti asian sikseen ja simahti. 

Jos tämä menee näin helposti, olen tietenkin iloinen. Samalla minulla on taas pala kurkussa kun yksi vaihe on ohi. Olen sitä paitsi aina rakastanut sitä näkyä kun lapsellani on tutti suussa väsyneenä tai juuri heränneenä, vielä kun on unta silmissä ja hiuksissa. Saattaa olla, että tämä on minulle vaikeampi paikka kuin lapselle... 

Purkasin jokin aika sitten lapsen hoitolaukun, joka on kulkenut mukana aina hyvänä turvana joka paikassa. Lapsen iän karttuessa sisältö on luonnollisesti aina vähän muuttunut. Nyt sitä ei ole enää juurikaan tarvinnut. Olemme ottaneet vain lapsen tarhareppuun mukaan pari tarpeellista tavaraa jonnekin lähtiessämme. Minulla oli ihan pala kurkussa kun "ajoin alas" tuota hoitolaukkua. Minulla on kamala ikävä sitä aikaa kun olin lapsen kanssa kotona ja liikuimme joka puolelle. Samalla tietenkin on hauskaa kun toinen oppii koko ajan uutta ja on jo niin iso tyttö. 

perjantai 6. heinäkuuta 2012

kyllä sitä nöyrtyy

Kun lapseni syntyi, ajatustapani säilyi aika lailla samanlaisena kuin ennen lasta. Olin siitä ylpeä, etten mennyt siihen paljon puhuttuun vauvakuplaan, vaan säilytin oman itsenikin. Se helpotti olemaan kiinni todellisuudessa ja näkemään asiat muidenkin kannalta. Mutta vaikka kuinka oli omasta mielestään selväjärkinen, jälkeenpäin ajateltuna olihan se pää nyt aika pumpulisessa tilassa. Sitä oli helppo miettiä viisaita tulevaisuuden juttuja mutkattoman vauvanhoidon lomassa. Oli aikaa ja energiaa keskittyä epäolennaisiinkin asioihin. Tilannetta voimisti tietenkin myös kotona olo, jossa asioita katsoi läheltä ja pohti niitä myöskin sen mukaisesta kulmasta. Sellaisia tuoreet äidit ovat ja sehän kuuluu asiaan. Pulistaan tokeissaan omista tai muiden valinnoista, tiedetään kaikesta ja ollaan ehdottomia. Ja ollaan tosi hyviä kasvattajia jo etukäteen, vaikka ei ole mitään hajua muusta kuin teoriasta. Ollaan myös hyvä kasvattajia niille muiden lapsille.

Teoriassa kaikki on niin yksinkertaista. Kun on juuri päässyt mielessään tuulettamaan omaa onnistumistaan jossain asiassa, lapsen sisäänrakennettu toiminto vaistoaa sen ja muuttaa tilanteen ihan erilaiseksi. Jo tässä vajaassa kahdessa ja puolessa vuodessa ensikertalaisäiti on nöyrtynyt ja hiljentynyt aika paljon ja seuraa enemmäkin huvittuneena tuoreiden äitien samaa vouhkaamista, mitä itsekin silloin harrasti. Nöyryys alkaa pilkottaa viimeistään siinä vaiheessa kun lapselle tulee uhmaikä, etenkin jos lapsi on temperamenttinen ja tämä terveellinen, mutta rasittava vaihe ilmenee voimakkaana. Mutta vaikka tuoreiden äitien vouhkaaminen on hassua ja hellyttävää, silti en voi sietää sitä, että kokeneempi äiti sivaltaa heti takaisin jollain "odotapa vaan kun pääsette siihen tai tuohon vaiheeseen" -kommentilla. Kivempi olla hiljaa ja antaa äidin itse nähdä lapsensa muutokset, ilman että jonkun toisen odotapa vaan -kommentti ohjaa odottamaan jotain tiettyä, mitä ei sitten ehkä edes tule. Turhaa lietsomista. Usein nämä odotapa vaan -kommentit ovat vieläpä jotain negatiivista, mikä tekee siitä vielä ikävämpää.

Vauva-aikana on helppo olla ehdoton. Minä en koskaan vie lastani tuonne tai en koskaan anna hänen syödä tällaista ruokaa, leikkiä tuollaisella lelulla tai katsoa lastenohjelmia kuin 10 minuuttia kerrallaan tai meillä tullaan noudattamaan tietynlaista kasvatusmallia. Aika moni vanhempi huomaa syövänsä viisaat sanansa jossain vaiheessa ainakin osittain ja minusta on ihan terveellistä huomata (ja myöntää) olevansa ihan tavallinen vanhempi muiden joukossa, joka ei pysty ihan kaikkeen mitä alun perin kuvitteli. Pääasia, että perusasiat ja rajat säilyvät, joiden ansiosta lapsi tuntee olonsa turvalliseksi.

Vaikka alussakin oli mukana maalaisjärki (ainakin mulla), se maalaisjärki pääsee ihan eri tasolle vasta myöhemmin. Toden näköisesti tulen hymyilemään tällekin puhelle taas parin vuoden päästä, mutta nytkin on ollut pakko opetella joustamaan omasta ehdottomuudestaan ja päivittää itsensä inhimillisemmän äitiyden tasolle.