lauantai 5. huhtikuuta 2014

greetings from big apple

New York. Se otti meidät taas avosylin vastaan. Reissu onnistui kaikin puolin aivan täydellisesti. Olemme nähneet nyt paikan sääolosuhteiden ääripäät: ensimmäisellä kerralla oli tukahduttavan kuuma ja tällä kertaa oli poikkeuksellisen kylmä ja luminen talvi. Meille suomalaisina siinä talvisäässä ei ollut mitään outoa, joten tunnelma oli oikein kotoisa. Välillä meitä melkein säälitti heidän olemattomat aurauskalustonsa. Roskia ei saatu kerättyä kadun varsilta lumikinosten vuoksi ja joka paikkaa suolattiin niin paljon, että se määrä oli jo melkein koomista.

Kaupunkireissuille tavanomaisesti kävelimme aamusta iltaan, kävimme syömässä kivoissa paikoissa ja vaan nautimme katutunnelmasta. Tällä kertaa emme sopeutuneet kovin nopeasti paikalliseen aikatauluun, joten heräsimme ensimmäisinä aamuina sujuvasti paikallista aikaa viiden maissa ja otimme sitten Facetime-puhelun vanhemmilleni ja vaihdoimme kuulumisia. Jonkin aikaa huoneessa lorvittuamme lähdimme aamiaiselle kahdeksan yhdeksän välillä ja olimme liikkeellä noin viiteen asti, jonka jälkeen kävimme hetken huilimassa, vaihdoimme vaatteet ja jatkoimme taas. 

Ja sitten kuvia:


Kerroin edellisessä postauksessa "Tulevaisuuden laatikosta", jonka sisällön päätimme lukea lentokoneessa, varsinaisena hääpäivänä. Odotimme vielä oikeaa kellonaikaa kun 10 vuotta on virallisesti täynnä. Shampanjat meinasivat pariin otteeseen tulla nenästä lappuja lukiessa.


Majailimme Upper West Sidella ja olimme hotelliin tosi tyytyväisiä. Huone oli tyypilliseen tapaan pieni, mutta se oli erittäin siisti ja sopivasti varusteltu. Tilaa ei oikeastaan enempää kahdelle tarvittukaan. Vesi oli lämmintä, ilmastointi pelasi, vaatteille oli komero, pyyhkeet muhkeita, eikä ikkunoista juurikaan vetänyt. Pöntön tosin onnistuin pas****an tukkoon heti alkumetreillä niin että vedetkin tulivat lattialle. Se ei todellakaan lieventänyt vieraissa paikassa kakkaamisen pelkoani. Mies meinasi tukehtua nauruun kun kuivasin kylppärin lattiaa kiukun ja häpeän vallassa. MIKÄ KAIKKIA MUITA MAITA VAIVAA KUN EIVÄT OSAA TEHDÄ KUNNON PÖNTTÖJÄ! Saksassa on pahimmat tapaukset kun niissä on ne helkutin tasot ja voin kertoa että siitäkin on traumat! No niin, se siitä.. jatketaan.


Kadunvarsien sympaattisen kiskat.


Liikuimme pitemmät välimatkat pääosin sekä metrolla, että bussilla. Jälkimmäisellä kulkiessa näki samalla kivasti kaupunkia, mutta oli luonnollisesti hitaampaa. Sen valitsimme silloin kun ei ollut erityinen tarve siirtyä nopeasti paikasta toiseen.



Elämäni ensimmäinen ja toistaiseksi ainut Starbucks-käynti (omg, ylikansallista sontaa!) Pysähdyimme jossain päin Greenwich Villagea lämmittämään itseämme kaakaolla ja kahvilla. Kaakao oli hyvää, kahvikin kuulemma.


Kuvittelen tätä kuvaa katsoessani, että asuisin tuolla ja tässä minä olisin normaalissa arjen menossa.



Upeita katuesiintyjiä oli joka kulman takana. Annoin rahaa aina kun kuvasin. 


Yksityiset ruokakaupat, katukeittiöt ja delit. Kaikissa on luonnetta ja omat tunnelmansa. 


Ihan hyvä että treenaatte tota luistelua!


Löysimme erään kivan pienen ruokakaupan, joka ei harmillisesti ollut lähelläkään hotelliamme. Päädyimme sinne sattumalta vaakatasossa satavilta neuloilta tuntuvassa räntäsateessa ja sen jälkeen oli toisenakin iltana oikein erikseen pakko hakeutua sinne hankkimaan eväitä huoneeseen.


Kierrättämisen juhlaa. Lasit, metallit ja energiajätteet iloisesti samaan pussiin vaan! 


Menimme sunnuntaina Harlemiin. Ilma oli upea ja monet olivat pukeutuneet pyhävaatteisiin.
Haaveilin pääseväni jonkun paikallisen perheen luokse kirkon jälkeiselle soul-lounaalle. Teki mieli mennä sunnuntain jumalanpalvelukseen, mutta ne olivat aika pitkiä, eikä sieltä ole kohteliasta poistua kesken kaiken, joten jätimme sitten väliin. Jälkeenpäin kyllä vähän harmittaa, koska olisi mahtavaa kuulla kunnon gospel-kuoron laulua, joka tuntuu takapuolessa asti. Kaduilla kulkiessamme moni, etenkin vanhempi ihminen, tervehti. Mukavaa.


Harlemin rauhallista sunnuntaitunnelmaa.




Lähdimme laskeutumaan Harlemista Central parkiin, jossa samoilimme montakymmentä korttelia alaspäin. Siellä oli käsittämättömän hiljaista ja lumi oli aivan puhdasta. Oli vaikea kuvitella, minkä kaupungin keskellä sitä todellisuudessa oli. Se tässä kaupungissa onkin hienoa: sitä pääsee hetkessä täysin hiljaiseen paikkaan ja sitten taas keskelle eri näköistä vilinää. 



Pian juomapisteellä riittää taas töitä.





Damn sure you are.


Sitten Coney Islandille. Metromatka Manhattanilta sinne kestää puolisen tuntia tai päälle riippuen tietenkin siitä mistä nousee kyytiin. No, pidän metroista ja ihmisten katselemisesta myös.


Meri avautui eteen häkellyttävänä. Täälläkin oli hyvin hiljaista – vain tuuli suhisi ja satunnaisten ihmiset juttelivat. Aloin kuvitella koko perheen sinne retkelle kesäaikana. Muutenkin tuli katsottua paljon asioita lapsiperheen näkökulmasta.


Hiljaista on, mutta pian paikka on taas täynnä elämää. 


Autiot paikat vetävät minua puoleensa. Niissä on jotain surumielistä ja taianomaista. Samalla kaikki se siellä pursuavien tarinoiden paljous huutaa korvaan.


Taas kuvaamassa jotain yksityiskohtaa.


Brooklyn Heights.


Näkymä Manhattanille Brooklyn Bridgen viereltä.



Manhattan Bridge.


Kirjalöytöjä tekemässä DUMBOn alueella. Ostin käytettynä ihanan Swiss Graphic Design -kirjan.


DUMBOssa edelleen.



Chinatownin nurkilla.


Erään kerran poikkesimme lounaalla vietnamilaisessa ravintolassa, josta ei näkynyt mitään ulospäin, mutta sisällä aukeni iso ravintolasali täyteen tupattuine pöytineen. Miellyttävä kokemus.


Päädyimme katsomaan lähempää myös uutta Freedom Toweria, tai oikeammin One World Trade Centeriä, joka kieltämättä on valtava 541 metrin olemuksellaan, mutta jostain syystä se jää minulle täysin persoonattomaksi. Rakennuksen tyyli ja lasipinta eivät ole minun juttuni.


Yhtenä päivänä mies meni kauan odottamalleen retkelle USS Intrepid -lentotukialukseen, joka edellisellä kerralla oli rempassa. Sillä aikaa minä nautin olostani Villagen ja Meatpacking Districktin alueella. Hienointa oli jälleen imeä itseensä tunnelmaa, poiketa välillä parissa butiikissa ja kahvilassa laittamassa suuhuni tummasta suklaasta tehtyä kaakaota ja juustokakkua ohikulkijoita ikkunapöydän ääressä katsellen. 



Vanha kunnon Empire State Building, joka oli ystävänpäivänä valaistu punaiseksi.


Pidän hampurilaisista. Siis ihan kunnolla tehdyistä, enkä pikaruokaloiden (vaikka niitäkin on joskus kiva syödä). New Yorkissa söimme varmaan neljässä eri paikassa hampurilaisia, joita fiilistelin etukäteen lukemalla arvosteluja eri ruokalehdistä ja oppaista. Tässä menimme ex tempore erääseen Meatpacking Districtissä sijaitsevaan paikkaan. Kuvassa mieheni annos. Omani oli huomattavasti pelkistetympi. Minusta paras hampurilainen on aika yksinkertainen. Oikeanlaiset raaka-aineet sen tekevät.



Tärkeitä oppaita etenkin siskolleni, jonka viiden kohdan lapsentekolista kuuluu seuraavasti:

1. Ryan Gosling
2. Ryan Gosling
3. Ryan Gosling
4. Ryan Gosling
5. Ryan Gosling

Mukaan ei kylläkään lähtenyt tätä, vaan värisyttävän ihana A Love Letter To The City -kirja.
Shoppailtua tuli kirjojen lisäksi yllättävän vähän, mutta hyviä löytöjä. Tuliaisia veimme taas lapsen lisäksi vain vanhemmilleni kiitokseksi lapsenhoidosta.





No, kyllä se pian sulaa..


Ilokseni havaitsin, että suuri osa takseista oli hybridejä.


No olihan se The New York Public Library ihan helkkarin hieno. En edes ymmärrä, miten joku voi ajatella sitä arkipäiväisenä paikkana. Vaikka yllähän sisäfileestäkin tulee arkiruokaa jos sitä syö joka päivä.






Yksi lempirakennuksistani.


Iloinen jälleennäkeminen.


Shake Shack oli kaiken hehkutuksen arvoinen. Onnistunut paketti visuaalista ilmettä myöten. Hampurilaissämpylä on ehkä paras, mitä olen koskaan syönyt. Siinä oli sopiva sitkos ja maku oli kaikkea muuta kuin pullahöttöinen. Juomaksi otin paikan omatekemää limsaa. Kokemus oli muutenkin kiva kun söimme ulkosalla kaasulämmittimien alla.


Nämä ihmiset eivät olleet ensimmäiset, jotka ovat tarjonneet ruokaa ympärillä pyörivälle pulskaksi kasvaneelle oravalle, joka oli oppinut tosi kesyksi ja röyhkeäksi ja tuli pöydälle asti kerjäämään. Hölmöt ruokailijat antoivat sille mm. suolaisia ranskalaisia.


Löysin onnenlantin, joka komeilee nyt kotona pikkuruisissa kehyksissä olkkarin taulukollaasiseinällä. 


En tiedä, mikä minua metrotunneleissa viehättää. Ne äänet, kiskojen hajut, elämä. Jokin siinä on.


Rockefeller Center, jonka Observation Deckillä päätimme käydä viimeisen illan kunniaksi. Halusin ottaa iltakuvan kaupungista ja Empire State Buildingista.


Siinä se nyt on. Tämä oli jotenkin paljon tunnelmallisempi paikka kuin Empire State Buildingin näköalatasanne, jossa viimeksi kävimme. Kun lähdimme nousemaan ylös, hissin katto paljastuikin lasiseksi ja hissikuilu oli valaistu värivaloilla läpi matkan. Se oli todella pelottavaa ja samalla ihan hienoa – sitten kun vihdoin uskalsi vähän katsoa. Ylhäällä loungetilassa oli pieni jazzia soittava orkesteri, jonka tahdissa ihmiset nautiskelivat kuoharia ja viettivät iltaa kuin missä tahansa klubilla. Ulkona tilanne kävi aika jännittäväksi korkeanpaikankammoiselle, koska reunalla oli käytännössä aitana vain korkeat lasiseinämät. Paksut, mutta silti..


Tämä tilanne toistuu jokaisella reissullamme: mies pyydetään kuvaamaan joku porukka. Tässä näkyy hyvin nuo mainitsemani lasiseinämät.



Emme käyneet lähtöä edeltävänä päivänä ollenkaan välillä lepäämässä hotellilla, vaan olimme liikkeellä aamusta iltamyöhään. Ei enää huvittanut lähteä ravintolaan, joten testasimme hotellimme lähistöllä sijaitsevan, melko hikisen näköisen pitsapaikan. Sen osoittautui aivan loistaviksi (Tämä Margarita vs. Puttesin Margarita.. Sorry Putte, putosit kakkoseksi, enkä sano tätä siksi että rakastan New Yorkia).


Lähtöpävänä otimme koko aamupäivän rennosti hotellilla ja kävimme sitten vielä pienellä kävelyretkellä Central Parkissa, jonne ei ollut majapaikastamme matkaa kuin kolmisen korttelia. Ilma oli hieno ja minä itkin hiljaa mielessäni. Oli kahtaalle revitty olo: sydämeen sattui jättää taas New York taakse ja samalla oli kamala ikävä lasta. Seuraavan kerran menemme sinne pitemmäksi aikaa lämpimänä vuodenaikana lapsen kanssa. Vuokraamme kämpän ja otamme rennon tahdin, käymme puistoissa retkillä ja kaikkea lapselle sopivaa.


Välijuomat.


Kotimatkalle lähdössä. 


Pidän amerikkalaisten positiivisuudesta. Tälläkään kertaa en havainnut kovin paljon amerikkalaisiin yhdistettyä siirappista mielistelyä. Toki sitäkin oli, mutta tavallisimmin se oli selkärangassa istuvaa kohteliaisuutta, hyväntuulisuutta ja toisten huomioon ottamista. On kiva tuntea itsensä tervetulleeksi. Myös avoimuus vieraitakin ihmisiä kohtaan on minusta ihailtavaa. Pidän siitä, miten herkästi toisilleen tuntemattomat ihmiset alkavat jutella, vaikka sielläkin jengi näprää aika ahkerasti älypuhelimiaan. Ero on kuitenkin siinä, että ihmiset eivät välttele toisiaan. Tämä asenne tarttuu tosi herkästi. Tarjoilijat ravintoloissa olivat ihan huippuja ja tuntui että heillä oli silmät selässäkin. Kiireestä huolimatta heillä oli aikaa selostaa rauhallisesti päivän erikoisuuksia, kysyä välillä onko kaikki hyvin ja huomioida suunnilleen salin toiselta puolelta, jos lasi oli tyhjä. 

Jos lontoolaiset olivat minun näkökulmastani ihan hulluja kevyen talvipukeutumisensa kanssa niin newyorkerit olivat vieläkin hullumpia. Pakkanen paukkui ja tyypit kulkivat nilkat paljaina balleriinoissa ja jopa shorteissa. Jotkut palloilivat pelkissä neuletakeissa. What! Missä teidän tuntoaisti on?? Lapset oli puettu lähes yhtä kevyesti. Leikkipuistoon mentiin pillifarkuissa ja paljaat nilkat paljastavissa kengissä. Sinne lumeen. Hrrr. Yhdelläkään lapsella en nähnyt toppahousuja. Kaikki oli puettu ns. kaupunkilaisesti. Kai heillä ulkovaatteetkin on, mutta tarha- ja kouluryhmät kuljeskelivat mekoissa tai farkuissa ja toppatakeissa. 

Sitten oli toinen ääripää: sielläkin näkyi vahvasti täälläkin erityisesti kaupunkilaisten trendiksi jo jonkin aikaa sitten noussut yhdistelmä Canada Goosen takkia ja Sorelin kenkää. Ja se, mihin kiinnitin huomiota oli untuvatakkien pituus. Täältä tietynlaista pohjepituista untuvatoppista saa etsiä kunnon väännöllä kun siellä niitä tuntui olevan joka daamilla (siis niillä, jotka olivat valinneet lämpimän pukeutumisen).

Reissu teki hyvää ja oli mukava olla välillä kahdestaan. Matkalle lähti hyvällä omallatunnolla, koska lapsi odotti kovasti mummille ja ukille pääsyä ja nautti olostaan siellä. Lopussa hän oli sanonut pari kertaa jo ikävöivänsä äitiä ja isiä, mutta sehän on selvä, olimmehan erossa pitkän pätkän. Jälleennäkeminen oli tunteikas kun sain upottaa nenäni lapsen hiuksiin.

Me kaikki sulauduimme takaisin arkeen melko nopeasti, mutta pääni oli New Yorkissa vielä monta päivää. Palaan sinne säännöllisesti vieläkin ja ikävöin taas niin että sattuu. Saankohan koskaan tarpeekseni siitä paikasta? 

Tuskin.


3 kommenttia:

  1. Toisten matkakertomuksia on tylsää lukea, etenkin kun/jos niissä on tyypillisiä kuvia ja kertomuksia kuuluisimmista paikoista ja perus turistitarinaa. Tämä tarina ja kuvat veivät mukanaan, niin loistavan mielenkiintoista oli teksti ja kuvat. Oikein sai tuntumaa tuoksuista ja äänistä ja äänettömyydestä. Itse en innostuisi noista asioista, enkä ehkä koko kaupungista, mutta se fiilis joka välittyi, kuinka olette nauttineet kaikin siemauksin matkastanne, ja tiedätte mitä sieltä olette hakeneet. äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos äiti, olipa ihanasti sanottu. Mukava kuulla, että kertimuksestani jäi tommonen fiilis!

      Poista