uudessa tarhassa

Se oli sateinen päivä.

Kun viime vuonna teimme kaupat uudesta kodista, laitoimme heti lokakuussa siirtohakemuksen lähitarhaan. Uudessa paikassa oli aika ruuhkainen tilanne, mutta olimmekin varautuneet pitkään odotukseen. Keväällä saimme tietää, että elokuussa sitten. Siihen asti lapsi kävi vanhaa tarhaa, mikä ei onneksi käynyt kovin vaikeaksi miehen liikkuvan työn ansiosta. Ajoitin kesälomani niin, että loput siitä olisi samaan aikaan kuin lapsen ensimmäiset päivät uudessa päiväkodissa, jotta hän voisi olla aluksi lyhyempiä päiviä.

Puhuimme lapselle uudesta tarhasta usein, jotta hän sisäistäisi edes hiukan, ettei vanhaan paikkaan enää kesän jälkeen palata. Tänään sitten koitti ensimmäinen päivä. Tutustumiskäynnistä oli selvästi jäänyt jotain mieleen.

Aluksi lapsi oli ymmärrettävästi aika takiaisena, mutta annoin hänen rauhassa kerätä rohkeutta. Hetken päästä uteliaisuus voitti kun leluhyllystä löytyi hieno auto. Aamupala-ajan koittaessa lapsi pääsi keittiöön mukaan hakemaan ruokakärrejä (vanhassakin tarhassa joku sai aina mennä avuksi) ja tämä tuttu ja tärkeä rutiini toi selvästi lisää rohkeutta ja varmuutta. 

Kun persikkasoseella höystetty puuro alkoi kadota suuhun, aloin liueta paikalta. Lapsi jäi reippaasti pöydään, antoi tavanomaiset pusut ja vilkutukset. Sovin, että haen lapsen lounaan jälkeen. Kävelin sateessa kotiin ja vietin pari joutilasta tuntia. 

Kun palasin tarhaan, lapsi juoksi iloisena vastaan. Uudesta paikasta ja vieraista ihmisistä huolimatta hän näytti yllättävän vapautuneelta. Oli kuulemma mennyt hyvin, vain yksi hyvin pieni ikävä äitiä -itku oli tullut pihaleikeissa. Ruokakin oli maistunut niin, että lisääkin meni vähän. Hienoa!

Kotimatkalla lapsella oli kunnon kyselyripuli. Taisi jännitys purkautua. Kotona vein hänet suorinta tietä päikkäreille ja nehän maistuivatkin jännän aamupäivän jälkeen hyvin.

Toivottavasti mukautuminen jatkuu yhtä hyvin.